Näppäimistön nuoli oikealle vaihtaa kuvan. Ja vasemmalle - taaksepäin.
Stony Manin retkellä Mika yhtäkkiä sanoi, että tuolla juoksee joku laiha karhunpoikasen näköinen. Minä näin vaan muita retkeilijöitä metsän siimeksessä, mutta Mika väitti ettei tarkoittanut heitä. Kuikuilin hetken tiheikköön, ja lopulta minäkin näin ja kuulin saman: siellä ryski musta pikkukarhu läpi aluskasvillisuuden. Saimme seurata sen menoa melko pitkään, näkyvyys metsässä oli hyvä. Huomasimme myöhemmin, että turisteja kielletään ruokkimasta karhuja, jotta ne eivät käy liian tuttavallisiksi. Ja sitä paitsi käsitelty ruoka on pahaksi niiden ruuansulatukselle. Ja niin on ihmistenkin! Olo on vähän heitellyt, kun välillä on melkein mahdotonta saada kunnollista ruokaa. Shenanadoahissa oli vain harvoja ruokapaikkoja, ja kaikissa niissä tarjottiin ainoastaan hampurilaisia, pitsaa, sandwicheja, kananugetteja, ranskiksia ja muuta vastaavaa.
Interstatejen varrella on vain Burger Kingejä, Kentucky Fried Chickeneita, Subwayta ja MacDonaldseja. Vain ja ainoastaan. Onko lama kaatanut kaikki paikat joista saisi niin kuin – öö – oikeata ruokaa? Mulla on kyllä 1990-luvun alun Miamin matkalta hieman samankaltaisia muistoja –hotelliaamiaiseksi pekonia, sandwichia ja uppomunkkia jotka sai käsin puristaa kuivemmiksi ylimääräisestä rasvasta.
Voi, mulla on nälkä, nälkä kunnon ruokaa. Meidän omat kokkailut vähän hyytyivät, kun ei olla löydetty kunnollista polttonestettä trangiaan. Risotto ei kypsynyt kunnolla, söin sen päättäväisesti loppuun, hieman kovia riisinjyviä, raakoja paprikoita ja juuri ja juuri sulaneita pakastepapuja pureskellen. Pojille ei maistunut.
Voi tätä lihavuuden määrää Amerikan maassa! Sitä paitsi - jos ja kun ihmiset syövät jatkuvasti sellaista ruokaa mitä täällä on kaikkialla tarjolla, niin miltä heistä mahtaa tuntua? Ravinnon laatu kun vaikuttaa ainakin mun mielialoihin aika vahvasti. Tälläkin matkalla olen parina päivänä syönyt omasta aloitteestani vähän enemmän makeaa ja puolipakon edessä hampurilaisia yms, ja olo on seuraavana aamuna ollut todella ankea. On ollut vaikea päästä ylös sängystä.
Kirjoitan autossa. Olemme laittaneet loppumatkanreitit uusiksi. Ehkä emme päädykään New Orleansiin, joka tapauksessa suuntaammekin Smoky Mountainsilta rannikolle, Charlestoniin ja Savannaan (emmekä jatka sisämaassa, ja Huntsvillen Space Centerkin jää näkemättä). Niissä on kuulemma vielä aitoa etelän kulttuuria jäljellä. Matkan varrella olemme jutelleet ihmisten kanssa ja monet ovat sanoneet että vanha South on kadonnut jo 30 vuotta sitten, ei mitään nähtävää, jäljellä on samaa loputonta peltoa ja huoltoasemaa ja samanlaisia taloja ja turisti- ja bulkkitavaraa. Ja köyhyyttä, tietysti.
Mika sanelkoon ratista eilisillan seikkailunsa Amerikan ihmemaassa:
Lähdin illalla hakemaan itselleni oluttölkkiä läheiseltä huoltoasemalta. Valikoima oli erinomainen: kokonainen kylmähuone täynnä olutmerkkejä. Hengitykset höyrysivät, shortseissa paleli, paikallinen mies suositteli Millersiä ja Coorsia. Otin tölkin molempia. Sama mies ohjasti välttämään kaikkia light-versioita, ne ovat kuulemma melkein vettä. Kassalla vanhempi rouvashenkilö huoltoasemaketjun univormussa pyysi nähdä henkilöpaperini (ikäraja 21v). Hän katsoi ajokorttiani ja totesi ettei kelpuuta suomalaista ajokorttia. Ajattelin, että en kai voi muuta kuin hakea passini motellilta, jos se kerran tarvitaan oluen ostamiseen. Palasin viiden minuutin päästä ja ojensin passini samalle rouvalle. Hän alkoi selaamaan ja tutkimaan ja taivuttelemaan passia kuin tulliviranomainen. Pitkällisen tutkiskelun jälkeen hän ilmoitti, että tämä ei kelpaa, tässä ei ole tarvittavia leimoja. Ihmettelin, mitä tekemistä leimoilla on, siinähän näkyy kuvani ja syntymäaikani täysin yksiselitteisesti. Näytin hänelle vielä JFK:n lentokentällä saadun leiman. Rouva tuijotti passia vielä ja sanoi: ”I don’t understand this” ja kysyi kollegaltaan, ymmärtääkö tämä, ja molemmat hokivat: ”No, I don’t understand this”. En tiennyt itkeäkö vai nauraa. Otin passini ja menin hakemaan olueni viereiseltä huoltasemalta.
Passini siis menee täydestä Yhdysvaltain rajaviranomaisille mutta ei Harrisonburgin huoltsikan myyjille.
Anu jatkaa. Suurkiitokset ja terveiset Harri-serkulle! Saimme häneltä lainaan GPS-navigaattorin. Se on ollut kullanarvoinen matkakumppani. Se ohjaa tuosta vain oikealle reitille ja luotettavasti perille, löytää hetkessä ruokakaupat ja ravintolat. Iltaisin, kun alamme kaivata lepoa, voimme etsiä lähiseudun majoitusvaihtoehdot parilla napin painalluksella. Myös puhelinnumerot näkyvät; jokusella puhelulla saamme selville, missä on huoneita vapaina ja teemme nopeat hinta-laatuvertailut. Valittuamme sopivan, painetaan GO! ja kohta laite on opastanut meidät sopivan motellin tai majatalon pihaan. Ihmeellistä! Kuinkahan monelta uupumukselta ja kinastelulta ollaankaan sen avulla jo säästytty?
Country-musiikki sopii muuten erinomaisesti matkantekoon näissä maisemissa. Se on letkeää ja maanläheistä ja kertoo arkisista asioista, tunteella. Parhaillaan on meneillään isänmaallinen tuokio. ”My wife and kids and I, we had to start anew, but we’re so lucky to live where we live. I’m proud to be an American, at least I know I’m free! The flag still stands today, and they can’t take that away!”
Otso oppii puhumaan suomea Amerikassa! Nyt sanoja tulee joka päivä lisää. Tänään kun nousin sängystä, hän huusi: Äittä! Äittä! Tähän asti ei edes äiti-sana ole ollut aktiivisessa käytössä. Kaia (kala), Oba/Oma (Obama), pemme (pehmeä, erityisesti sängystä jolla voi pomppia), aatto (auto) – ja tietty ”anna!” joka toistuu joka välissä, kun poika on huomannut että sillä saa.
Stony Manin retkellä Mika yhtäkkiä sanoi, että tuolla juoksee joku laiha karhunpoikasen näköinen. Minä näin vaan muita retkeilijöitä metsän siimeksessä, mutta Mika väitti ettei tarkoittanut heitä. Kuikuilin hetken tiheikköön, ja lopulta minäkin näin ja kuulin saman: siellä ryski musta pikkukarhu läpi aluskasvillisuuden. Saimme seurata sen menoa melko pitkään, näkyvyys metsässä oli hyvä. Huomasimme myöhemmin, että turisteja kielletään ruokkimasta karhuja, jotta ne eivät käy liian tuttavallisiksi. Ja sitä paitsi käsitelty ruoka on pahaksi niiden ruuansulatukselle. Ja niin on ihmistenkin! Olo on vähän heitellyt, kun välillä on melkein mahdotonta saada kunnollista ruokaa. Shenanadoahissa oli vain harvoja ruokapaikkoja, ja kaikissa niissä tarjottiin ainoastaan hampurilaisia, pitsaa, sandwicheja, kananugetteja, ranskiksia ja muuta vastaavaa.
Interstatejen varrella on vain Burger Kingejä, Kentucky Fried Chickeneita, Subwayta ja MacDonaldseja. Vain ja ainoastaan. Onko lama kaatanut kaikki paikat joista saisi niin kuin – öö – oikeata ruokaa? Mulla on kyllä 1990-luvun alun Miamin matkalta hieman samankaltaisia muistoja –hotelliaamiaiseksi pekonia, sandwichia ja uppomunkkia jotka sai käsin puristaa kuivemmiksi ylimääräisestä rasvasta.
Voi, mulla on nälkä, nälkä kunnon ruokaa. Meidän omat kokkailut vähän hyytyivät, kun ei olla löydetty kunnollista polttonestettä trangiaan. Risotto ei kypsynyt kunnolla, söin sen päättäväisesti loppuun, hieman kovia riisinjyviä, raakoja paprikoita ja juuri ja juuri sulaneita pakastepapuja pureskellen. Pojille ei maistunut.
Voi tätä lihavuuden määrää Amerikan maassa! Sitä paitsi - jos ja kun ihmiset syövät jatkuvasti sellaista ruokaa mitä täällä on kaikkialla tarjolla, niin miltä heistä mahtaa tuntua? Ravinnon laatu kun vaikuttaa ainakin mun mielialoihin aika vahvasti. Tälläkin matkalla olen parina päivänä syönyt omasta aloitteestani vähän enemmän makeaa ja puolipakon edessä hampurilaisia yms, ja olo on seuraavana aamuna ollut todella ankea. On ollut vaikea päästä ylös sängystä.
Kirjoitan autossa. Olemme laittaneet loppumatkanreitit uusiksi. Ehkä emme päädykään New Orleansiin, joka tapauksessa suuntaammekin Smoky Mountainsilta rannikolle, Charlestoniin ja Savannaan (emmekä jatka sisämaassa, ja Huntsvillen Space Centerkin jää näkemättä). Niissä on kuulemma vielä aitoa etelän kulttuuria jäljellä. Matkan varrella olemme jutelleet ihmisten kanssa ja monet ovat sanoneet että vanha South on kadonnut jo 30 vuotta sitten, ei mitään nähtävää, jäljellä on samaa loputonta peltoa ja huoltoasemaa ja samanlaisia taloja ja turisti- ja bulkkitavaraa. Ja köyhyyttä, tietysti.
Mika sanelkoon ratista eilisillan seikkailunsa Amerikan ihmemaassa:
Lähdin illalla hakemaan itselleni oluttölkkiä läheiseltä huoltoasemalta. Valikoima oli erinomainen: kokonainen kylmähuone täynnä olutmerkkejä. Hengitykset höyrysivät, shortseissa paleli, paikallinen mies suositteli Millersiä ja Coorsia. Otin tölkin molempia. Sama mies ohjasti välttämään kaikkia light-versioita, ne ovat kuulemma melkein vettä. Kassalla vanhempi rouvashenkilö huoltoasemaketjun univormussa pyysi nähdä henkilöpaperini (ikäraja 21v). Hän katsoi ajokorttiani ja totesi ettei kelpuuta suomalaista ajokorttia. Ajattelin, että en kai voi muuta kuin hakea passini motellilta, jos se kerran tarvitaan oluen ostamiseen. Palasin viiden minuutin päästä ja ojensin passini samalle rouvalle. Hän alkoi selaamaan ja tutkimaan ja taivuttelemaan passia kuin tulliviranomainen. Pitkällisen tutkiskelun jälkeen hän ilmoitti, että tämä ei kelpaa, tässä ei ole tarvittavia leimoja. Ihmettelin, mitä tekemistä leimoilla on, siinähän näkyy kuvani ja syntymäaikani täysin yksiselitteisesti. Näytin hänelle vielä JFK:n lentokentällä saadun leiman. Rouva tuijotti passia vielä ja sanoi: ”I don’t understand this” ja kysyi kollegaltaan, ymmärtääkö tämä, ja molemmat hokivat: ”No, I don’t understand this”. En tiennyt itkeäkö vai nauraa. Otin passini ja menin hakemaan olueni viereiseltä huoltasemalta.
Passini siis menee täydestä Yhdysvaltain rajaviranomaisille mutta ei Harrisonburgin huoltsikan myyjille.
Anu jatkaa. Suurkiitokset ja terveiset Harri-serkulle! Saimme häneltä lainaan GPS-navigaattorin. Se on ollut kullanarvoinen matkakumppani. Se ohjaa tuosta vain oikealle reitille ja luotettavasti perille, löytää hetkessä ruokakaupat ja ravintolat. Iltaisin, kun alamme kaivata lepoa, voimme etsiä lähiseudun majoitusvaihtoehdot parilla napin painalluksella. Myös puhelinnumerot näkyvät; jokusella puhelulla saamme selville, missä on huoneita vapaina ja teemme nopeat hinta-laatuvertailut. Valittuamme sopivan, painetaan GO! ja kohta laite on opastanut meidät sopivan motellin tai majatalon pihaan. Ihmeellistä! Kuinkahan monelta uupumukselta ja kinastelulta ollaankaan sen avulla jo säästytty?
Country-musiikki sopii muuten erinomaisesti matkantekoon näissä maisemissa. Se on letkeää ja maanläheistä ja kertoo arkisista asioista, tunteella. Parhaillaan on meneillään isänmaallinen tuokio. ”My wife and kids and I, we had to start anew, but we’re so lucky to live where we live. I’m proud to be an American, at least I know I’m free! The flag still stands today, and they can’t take that away!”
Otso oppii puhumaan suomea Amerikassa! Nyt sanoja tulee joka päivä lisää. Tänään kun nousin sängystä, hän huusi: Äittä! Äittä! Tähän asti ei edes äiti-sana ole ollut aktiivisessa käytössä. Kaia (kala), Oba/Oma (Obama), pemme (pehmeä, erityisesti sängystä jolla voi pomppia), aatto (auto) – ja tietty ”anna!” joka toistuu joka välissä, kun poika on huomannut että sillä saa.
Jotkut kirjailijatkin joutuvat lähtemään pois Suomesta voidakseen kirjoittaa. Otso lähti oppiakseen puhumaan?!
VastaaPoistaOpa/oma = Obama? Varsin vekkuli tulkinta, varsinkin kun Opa ja Oma = isoisä ja isoäiti saksaksi.
Mikan passisekoilu hämärsi pääasian, eli sen, oliko Miller's hyvää.
Jepjep, tämä reissu olikin Otson junailema, jotta saisi inspiraatiota ja luovuutta lisää sanalliseen ilmaisuun. Hyvin on näyttänyt toimivan tähän asti.
VastaaPoistaOluen mausta tuli vähän kerrottua kun ei siitä juuri ole mitään sanottavaa. Kaikki tähän asti testatut ovat aika laimeaa litkua, suunnilleen vanha Lapin Kultaa vissyltä lantrattuna. Light-versiota (erehdyin kuitenkin koettamaan) ovat taas vissyä hieman Koff I:llä maustettuna. Amerikassa on monia asia suurta, mutta tässä lajissa mennään kaukana kärjestä. Auttaisikohan edes Opa+ma asiaa...