Suomessa, Helsingissä, jet lagissa. Kello kaksi, hellepäivä. Pojat nukkuvat, sielut jatkanevat hidasta siirtymistään. Kun hiippailin yöllä hämärässä kodissa, olo oli täysin epätodellinen, olen jossain motellissa, se on vain saanut unenomaisen tuttuja piirteitä... mikä paikka tämä on?
Nyt sitten vielä seuraillaan, saadaanko influenssaoireita. Viikon kuluessa niiden pitäisi ilmetä jos ovat ilmetäkseen. Reissun aikana olimme täysin terveitä ja olemme yhä - mitä nyt oleskelu reippaasti ilmastoiduissa tiloissa välillä aiheutti kurkkukipua. Muistaakseni 16 prosentilla amerikkalaisista on puhkeamassa/on parhaillaan/on jo ollut sikainfluessa. On kyllä pieni ihme, jos Otso jatkuvine sormien imutuksineen välttyy saamasta sitä. Käsidesi oli ahkerassa käytössä, mutta millään ei ehtinyt joka väliin.
Moni vastaantulija (Amerikassa, täällä emme ole vielä tavanneet muita kuin taksikuskin ja talonvahti Tanelin) kyseli, kannattiko reissu meidän mielestäme. Siis oliko 4500 kilometrin matkustaminen 21-kuisen lapsen kanssa vaivan arvoista. Oli! Oli se! Älyttömän rankkaa, toisinaan, mutta ehdottomasti kannatti. Hullu idea, hullu toteutus, kyllä kannatti. Nyt jos pitäisi suunnitella uudestaan, tekisin jotkut asiat toisin, mutta en tee kun en voi. Olisi varmaan mukavaa / järkevää että aikataulu olisi sellainen, että viipyisi edes jossain paikassa pidempään kuin 3 yötä! Kolme yötä oli pisin aika minkä vietimme missään - senkin ainoastaan New Orleansissa ja New Yorkissa, eli päätepisteissä maltoimme majailla sen aikaa. Muualta oli aina lievä kiireen tuntu lähteä eteenpäin, jotta ehtisimme ajoissa lennoille, ja ehtisimme matkankin varrella pysähtymään jossain eikä yksittäisille päiville tulisi liian pitkiä matkoja.
Tiesittekö: On raskasta olla ikävä ihminen! Helpompaa olisi olla rento, antelias, ja ottaa asiat sellaisina kuin ne tulevat vastaan! Reissussa, rasituksessa, tulevat ainakin mun luonteen inhottavat ja pikkumaiset puolet kiusallisesti esiin, törröttävät mun otsasta kuin... tornitalot, ja luulen että itse kärsin niistä eniten, jos kohta pojatkin. Miten juuri minä pärjään, miten jaksan, saanko tarpeeksi lepoa, laadukasta ruokaa juuri oikeaan aikaan, miksi me käännyimme vielä tälle highwaylle kun minä tarvitsisin juuri nyt kahvitauon, saanko varmasti yhtä paljon vapaata lapsen hoidosta kuin Mika... itsekeskeistä. Ja kun sen tietää jo ajatellessaan natisevia ajatuksia, että tämä on pikkumaista, mutta ei osaa luopua niistä. Paitsi joskus, kun osaakin. Kuinka ollakaan, että teimme juuri sellaisen matkan, joka koostuu lähes pelkästään mulle kaikkein rasittavimmasta asiasta: jatkuvasta lähtemisestä. Lähteminen on vaikeaa. Tavaroiden lajittelu ja viikkaaminen ja pakkaaminen käytännöllisiin paikkoihin. Taakseen jättäminen. Suuntaaminen kohti tuntematonta ja pelottavaa. Koska lähdimme pohjoisesta, niin etelä, South, edusti aina sitä pelottavaa, siellä tulisi olemaan erilaista kuin se mitä olimme jo nähneet, kuumaa, köyhää, arvaamatonta, jäädään tänne kansallispuistoon, vuoristoon vielä vähän. Mutta mitä syvemmälle kohti etelää siirryimme, pelottava siirtyi aina edellämme, hälveni pois. Ihmisten ystävällisyys häivytti sitä, se leppoisuus jolla he asettuivat juttelemaan tuntemattoman kanssa ja jatkoivat vielä toisestakin aiheesta ja kolmannesta, ihan vaan juttelemisen ilosta.
Ehkä se pelottavin paikka oli sinä iltana kun kävelin yksin hämärtyvässä illassa pitkin Canal Streetia kohti klubia jota guest housemme reseptionisti oli suositellut, kuuntelemaan jotain artistia josta en tiennyt mitään... klubia ei näkynyt, katu oli leveä ja loputtoman pitkä ja melkein tyhjä, siellä täällä vain yksittäisiä mustia miehiä, kohdallani hidastavia autoja, korvissani alkumatkasta tapaamani tyypin sanat "don't go that direction, it's trouble there". Lopulta saavuin baariin jalat kipeinä, juuri ennen pimeän laskeutumista, ja olin typerän ilahtunut kun sen asiakkaat olivat valkoihoisia ja laulaja-kitaristi-suunsoittaja löi juuri ekat tahdit kitarastaan niin että pieneen hetkeen mun ei tarvinnut kuin juoda mehua pillillä ja istua hiljaa itsekseni kuuntelemassa ja rauhoittumassa. Myöhemmin saatoin jopa jutella ihmisten kanssa, sitä oli vaikea välttää.
Keikan jälkeen istuin kadun puolella miniterassilla, soittamassa taksia, paikallisen miehen kanssa, jolla oli naisellinen puhetapa ja huoliteltu ulkonäkö, hän kiljahti kun kerroin että ajamme Amerikan halki kuukauden ajan, kuukauden! Ei amerikkalaisilla ole tuollaisia lomia, ehkä viikon voi saada lomaa, me amerikkalaiset teemme liikaa töitä, that's the problem with America. Vaikka kyllä hän rakasti New Orleansia, köyhyydestä ja kuumuudesta ja stressistä huolimatta. Sitten hän madalsi ääntään, nyökkäsi kohti ohi kuljeksivia nuoria miehiä, bad boys, varo tätä katua, nyt kun on pimeää, en menisi edes tuohon vastapäiseen MacDonaldsiin. Ryöstetty monta kertaa tänä vuonna. Baarin terassin kelmeä valo tuntui kuitenkin luovan ympärillemme ohuen suojakehän, terassilla mies istui rentona, lörpötellen, pyysi jo toista kertaa lainaksi Cherokeesta matkaani tarttuneita tulitikkuja. Tiedättekö, she's from Finland, hän huikkasi kaikille jotka kävivät terassilla, humalaisia nauratti, you're Finnish, how do you say when there is more than one of you? Finnishes?
keskiviikko 1. heinäkuuta 2009
sunnuntai 28. kesäkuuta 2009
Takaisin New Yorkiin
Palautimme hyvin palvelleen auton ehjänä(!) ja matkasimme koko päivän New Orleansista New Yorkiin. Lentoa viivästytti jokin tekninen vika, jonka takia jouduimme palaamaan koneesta takaisin odotushalliin juuri ennen lähtöä. Reilun parin tunnin odottelun jälkeen lensimme sitten kolmessa tunnissa takaisin matkan, jotka olimme ajaneet eteläänpäin kolme viikkoa. Viuh!
Nyt Iso Omena tuntuu sopivan vilpoisalle paahtavan kuumuuden jälkeen. Olimme eilen pitkää päivää ympäri Manhattania (International Center of Photography, Wall Street, Ground Zero, Central Park ja illalla vielä stand-up komiikkaa). Viimeistä päivää viedään, nyt mars kaupungille!
New Orleans kuvina
Hei, tässä otoksia hyvin säilyineistä osista New Orleansia. Kävimme myös hirmumyrsky Katrinan jalanjäljillä, mutta ne kuvat ovat vielä kamerassa tallessa.
torstai 25. kesäkuuta 2009
In the News
Me oltiin highwaylla, palaamassa sokeriplantaasilta ja juuri ohittamassa New Orleansin Superdomea (pyöreätä stadionia johon tuhansittain ihmisiä majoitettiin hurrikaanin aikaan), kun radiosta kuului että Michael Jackson saattaa olla kuollut, sitä ei vielä tiedetä varmaksi, ainakin hän on koomassa, ehkä kuollut. Myöhemmin pizzeriassa varmistui CNN:lta että kuollut, kuollut on. Kaikki tuutit ovat täynnä samaa uutista, näytetään helikoptereita pörräämässä Jacksonin kodin ulkopuolella, itkeviä ihmisiä, kaikki ihmiset Chickie Wah Wah -klubin jazzkitaristia ja taksikuskia myöten puhuvat siitä. Mun mielestä kuolema on elämälle aika luonteva päätös, tällä kuolemalla vaan taitaa olla amerikkalaisille aika suuri merkitys. Hmm, ei ehkä ainoastaan amerikkalaisille, jossain mainittiin että hän on maailman kuuluisin ihminen. Oli.
No, täytyyhän se nyt kysyä: Missä sinä olit kun kuulit siitä?
No, täytyyhän se nyt kysyä: Missä sinä olit kun kuulit siitä?
New Orleans
Kun saavuimme toissa iltana New Orleansiin, olimme väsyneitä kahden pitkän ajopäivän jälkeen, nälkäisiä, ja minä lisäksi kipeä. Olin tosiaan polttanut selkäni rannalla ihan kunnolla - miten aina onnistunkin! - ja siitähän seuraa uupumus ja huono olo kipeän ihon lisäksi. Löysimme opaskirjan ja navigaattorin avulla todella hauskan majapaikan Prytania Streetilta Garden Districtista: St. Charles Guest House. Vanha, kulunut, krumeluurinen puutalo (tai oikeastaan kolme vierekkäistä taloa, pitääpä kysyä tyylisuunnasta henkilökunnalta) jossa on sisäpihalla uima-allas ja ränsistyneet puuterassit palmuineen. Ei ole sesonkiaika, taidamme tänään olla melkein ainoita asiakkaita.
Täällä on KUUMA. Saapumisiltana musta tuntui että haluan vain nukkua, nukkua pois nämä päivät jotka meidän on määrä viettää New Orleansissa. Ajatuskin ulos, kuumuuteen, levottomaan kaupunkiin (meitä on varoiteltu) työntymisestä lastenrattaiden kanssa tuntui musertavalta siinä väsymyksen keskellä. Hyvin nukuttu yö teki tehtävänsä: Seuraavana aamuna kaikki tuntui jännittävältä ja mielenkiintoiselta, kuljimme eilen pitkän päivän French Quarterseissa ja vasta ihan lopuksi väsähdin, ja sittenkin vielä jaksoimme palata majapaikkaan raitiovaunulla (taksin sijaan).
Kaupunki on todella viehättävä ja omalaatuinen, maineensa veroinen, merkillinen sekoitus amerikkaa ja ranskaa ja afrikkaa ja latinoa! Nyt täytyy mennä, kerromme lisää! KUUMA!
Täällä on KUUMA. Saapumisiltana musta tuntui että haluan vain nukkua, nukkua pois nämä päivät jotka meidän on määrä viettää New Orleansissa. Ajatuskin ulos, kuumuuteen, levottomaan kaupunkiin (meitä on varoiteltu) työntymisestä lastenrattaiden kanssa tuntui musertavalta siinä väsymyksen keskellä. Hyvin nukuttu yö teki tehtävänsä: Seuraavana aamuna kaikki tuntui jännittävältä ja mielenkiintoiselta, kuljimme eilen pitkän päivän French Quarterseissa ja vasta ihan lopuksi väsähdin, ja sittenkin vielä jaksoimme palata majapaikkaan raitiovaunulla (taksin sijaan).
Kaupunki on todella viehättävä ja omalaatuinen, maineensa veroinen, merkillinen sekoitus amerikkaa ja ranskaa ja afrikkaa ja latinoa! Nyt täytyy mennä, kerromme lisää! KUUMA!
tiistai 23. kesäkuuta 2009
On the road
Jossain pohjois-Floridassa Meksikonlahden rannalla, ajamme kohti New Orleansia. Eh, itse asiassa saavumme juuri Alabamaan! Viimeinen matkapäivä autossa (jätämme Pontiacin New Orleansiin) ja vasta nyt löysimme hyvän ravintolaketjun: Ruby Tuesday. Simple Fresh American Dining. Valtaisa, todella herkullinen salaattipöytä 8 dollaria. Otso sai syödä ilmaiseksi kun eivät keksineet hintaa noin pienelle. Interstatejen varrella, kuten todettu, on ollut vaikeaa löytää hyvää edullista ruokaa.
Vietimme viime yön motellissa Nicevillessa ja kävimme aamupäivällä matkan varrella uimassa FT Walton Beachissa - turkoosin kimaltelevat, viileät suolaiset tyrskyt ja Otsolle sopiva pieni lammikko joka työntyi hiekkarannan sisään. Meidän täytyy edelleen olla hirmu varovaisia ettei polteta ja uuvuteta itseämme, paiste on todella ankara, lämpötila auringossa 40 astetta (ja aurinko on korkealla, varjoa ei juuri missään). Voih, juuri nyt rupeaa selässä tuntumaan kirvelyä!
Jokunen huomio matkan varrelta:
Metsät. Olen yllättynyt, miten paljon täällä on ollut metsää kaikkialla matkamme varrella. Itärannikon interstatet halkovat laajoja metsäisiä alueita. Aavikko- ja preeriamaisema on tullut tutuksi elokuvista ja tv-ohjelmista mutta me emme ole nähneet semmoista. Hollywood sijaitsee lännessä, missä ne ovatkin tavallisia! Mitä etelämmäksi on tultu, sitä enemmän on havumetsää. Ja talousmetsää. Mäntyä männyn perään suorissa riveissä. Tiheään istutettua nuorta taimistoa. Epämääräisessä vaiheessa olevaa pöheikköä, mutta nopeasti kasvavaa. Pohjoisessa en huomannut talousmetsiä. Etelän metsät ovat paikoin aika huonossa kunnossa, kaikkialla törröttää kuolleita tai kuolevia puita. Onko se kuumuus ja kuivuus, joka altistaa saasteille, jotka altistavat tuholaisille? Vai missä järjestyksessä tuo kierre toimii? Osansa tekevät varmasti pahenevat myrskyt ja hurrikaanit, jotka niittävät puupeltoja ja aiheuttavat eroosiota, ainakin täällä rannikolla laajat hiekkadyynialueet ovat paikoin paljastuneet tai paljastumassa kasvillisuudesta. Suuria alueita on aidattu jottei tuho etenisi. Mutta kaikesta huolimatta, metsää on siis paljon.
Nurmikot. Amerikkalaiset tuntuvat rakastavan nurmikkoa. Etenkin pohjoisemmassa kaikkialla oli aakeita laakeita nurmialueita, trimmattu kaikkialla yhtä tarkkaan, siellä täällä yksi pensas tai puu. Etelässä yhtä laajojen nurmikoiden ylläpito ei taida onnistua kuivuuden takia. Minun silmääni moitteettomat, poikkeuksettomat nurmikot ovat hieman tylsiä, mutta epäilemättä ne ovat täällä countyn ja talon omistajan ylpeys ja statussymboli.
Aidat, tai oikeastaan niitten puuttuminen. Yllätyksekseni ainakaan maaseudulla ja kylissä ei talojen ympärillä ole lainkaan aitoja, ei edes pensas-sellaisia. Usein talot törröttävät nurmikoiden keskellä, nurmikko jatkuu aivan talon seinustalla asti ja jatkuu seuraavaan taloon saakka samanlaisena. Talon lähistöllä saattaa olla pari trimmattua pensasta tai kukkaistutusta, ei muuta. Ei näy juuri vihannestarhoja, mutta eipä niitä Suomessakaan jokaisella ole. (Mutta Michelle Obamalla on, Valkoisen talon pihassa! Taidanpa suunnitella paperi-Michellelle puutarha-asukokonaisuuden.) Aidattomuus on sinänsä sympaattista, kertoo sosiaalisemmasta meiningistä kuin meilläpäin.
Nyt tultiin jo Mississippiin, kylläpä osavaltiot vilisevät. New Orleans ja Louisiana, täältä tullaan.
Vietimme viime yön motellissa Nicevillessa ja kävimme aamupäivällä matkan varrella uimassa FT Walton Beachissa - turkoosin kimaltelevat, viileät suolaiset tyrskyt ja Otsolle sopiva pieni lammikko joka työntyi hiekkarannan sisään. Meidän täytyy edelleen olla hirmu varovaisia ettei polteta ja uuvuteta itseämme, paiste on todella ankara, lämpötila auringossa 40 astetta (ja aurinko on korkealla, varjoa ei juuri missään). Voih, juuri nyt rupeaa selässä tuntumaan kirvelyä!
Jokunen huomio matkan varrelta:
Metsät. Olen yllättynyt, miten paljon täällä on ollut metsää kaikkialla matkamme varrella. Itärannikon interstatet halkovat laajoja metsäisiä alueita. Aavikko- ja preeriamaisema on tullut tutuksi elokuvista ja tv-ohjelmista mutta me emme ole nähneet semmoista. Hollywood sijaitsee lännessä, missä ne ovatkin tavallisia! Mitä etelämmäksi on tultu, sitä enemmän on havumetsää. Ja talousmetsää. Mäntyä männyn perään suorissa riveissä. Tiheään istutettua nuorta taimistoa. Epämääräisessä vaiheessa olevaa pöheikköä, mutta nopeasti kasvavaa. Pohjoisessa en huomannut talousmetsiä. Etelän metsät ovat paikoin aika huonossa kunnossa, kaikkialla törröttää kuolleita tai kuolevia puita. Onko se kuumuus ja kuivuus, joka altistaa saasteille, jotka altistavat tuholaisille? Vai missä järjestyksessä tuo kierre toimii? Osansa tekevät varmasti pahenevat myrskyt ja hurrikaanit, jotka niittävät puupeltoja ja aiheuttavat eroosiota, ainakin täällä rannikolla laajat hiekkadyynialueet ovat paikoin paljastuneet tai paljastumassa kasvillisuudesta. Suuria alueita on aidattu jottei tuho etenisi. Mutta kaikesta huolimatta, metsää on siis paljon.
Nurmikot. Amerikkalaiset tuntuvat rakastavan nurmikkoa. Etenkin pohjoisemmassa kaikkialla oli aakeita laakeita nurmialueita, trimmattu kaikkialla yhtä tarkkaan, siellä täällä yksi pensas tai puu. Etelässä yhtä laajojen nurmikoiden ylläpito ei taida onnistua kuivuuden takia. Minun silmääni moitteettomat, poikkeuksettomat nurmikot ovat hieman tylsiä, mutta epäilemättä ne ovat täällä countyn ja talon omistajan ylpeys ja statussymboli.
Aidat, tai oikeastaan niitten puuttuminen. Yllätyksekseni ainakaan maaseudulla ja kylissä ei talojen ympärillä ole lainkaan aitoja, ei edes pensas-sellaisia. Usein talot törröttävät nurmikoiden keskellä, nurmikko jatkuu aivan talon seinustalla asti ja jatkuu seuraavaan taloon saakka samanlaisena. Talon lähistöllä saattaa olla pari trimmattua pensasta tai kukkaistutusta, ei muuta. Ei näy juuri vihannestarhoja, mutta eipä niitä Suomessakaan jokaisella ole. (Mutta Michelle Obamalla on, Valkoisen talon pihassa! Taidanpa suunnitella paperi-Michellelle puutarha-asukokonaisuuden.) Aidattomuus on sinänsä sympaattista, kertoo sosiaalisemmasta meiningistä kuin meilläpäin.
Nyt tultiin jo Mississippiin, kylläpä osavaltiot vilisevät. New Orleans ja Louisiana, täältä tullaan.
maanantai 22. kesäkuuta 2009
Kuvia Savannahista
Katso tästä kuvia Savannahista. Kuvatekstejä ei tähän hätään ehditty laittaa, mutta jokainen otos puhuukin n. 1000 sanaa puolestaan.. ;)
Kaupungissa oli paljon kauniita taloja 1700- ja 1800-luvuilta ja runsaasti väkeä. Olin kuitenkin kiinnostunut takakujista ja laitakaupungin valoista, joten näiden kuvien valossa Savannah voi näyttäytyä erilaisena kuin matkailuesitteissä!
Kuvia sekä Mikalta että Anulta.
Kaupungissa oli paljon kauniita taloja 1700- ja 1800-luvuilta ja runsaasti väkeä. Olin kuitenkin kiinnostunut takakujista ja laitakaupungin valoista, joten näiden kuvien valossa Savannah voi näyttäytyä erilaisena kuin matkailuesitteissä!
Kuvia sekä Mikalta että Anulta.
Syvä etelä: Savannah
Tällä kertaa Wikipedia saa esitellä hieman Georgin vanhaa kaupunkia Savannahia:
Savannah on Yhdysvaltain syvässä etelässä sijaitsevan Georgian osavaltion neljänneksi suurin kaupunki. Sen pinta-ala on 202,3 km² (vettä 8,7 km²) ja asukasluku 131 510 (2000, metropolialue 304 000). Kaupungin asukkaista 39% on valkoisia, 57% mustia ja 2% latinoja. Kaupunki on perustettu vuonna 1733 ja toimi osavaltion pääkaupunkina vuoteen 1777 asti.
Tässä hyvä selvitys kaupungin historiasta: Savannah - sosiaalinen kokeilu uudessa maailmassa
Savannahia on kuvattu kaunokirjallisuudessa runsaasti. Se on yksi tapahtumapaikoista esimerkiksi Robert Louis Stevensonin romaanissa Aarresaari ja Margaret Mitchellin romaanissa Tuulen viemää. John Berendt nostaa kaupungin kuvauksen keskeiseen rooliin romaanissaan Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa.
Kaupunki tarjosi parin päivän aika monenmoista nähtävää ja koettavaa, tässä yksi kertomus niistä:
"Savannahista löytyi USA:n vanhin musta baptistikirkko. Mietin että olisi mielenkiintoista nähdä millaiset kirkonmenot täällä on verrattuna evankelisluterilaiseen settiin. Menin sunnuntaina puoli yhdentoista palvelukseen, pukeutuneena suoriin housuihin ja pitkähihaiseen paitaan hurjasta kuumuudesta huolimatta. Sisääntullessani ystävälliset mustat rouvat ohjasivat minut hissiin ja toinen rouvista tökkäsi minua ystävällisesti kiusotellen hartiaan, tervetuloa, I know you like to come here!
Sisältä kirkko oli hyvin tutun oloinen, muistutti tavallista suomalaista kirkkoa. Keskellä alttaria oli suurikokoinen raamatullinen maalaus ja sen edessä pitkät penkkirivit aivan kuten meillä. Kirkko oli lähes täynnä kaikenikäistä hyvin pukeutunutta väkeä, minua ja paria muuta poikkeusta lukuun ottamatta mustaihoisia. Edessäni olevalla penkkirivillä istunut rouva kävi erikseen kättelemässä minua ja toivottamassa tervetulleeksi.
Aluksi tummaan pukuun pukeutunut (olikohan pastori?) luki rauhallisella äänellä jotain raamatunkohtaa. Totesin siinä vaiheessa, että palveluskin vaikuttaa tutunoloiselta. Mutta sitten huomasin, että edessä oli paitsi kuoro, myös jonkinlainen house-bändi rummuilla, syntikoilla ja rummuilla varustettuna. Kun ensimmäiset tahdit käynnistyivät, palvelus lähti aivan erilaisille urille. Menevää ja hyvän kuuloista gospel-musiikkia lauloi pukuun pukeutunut mies, ja kuoro lauloi taustoja. Ihmiset nousivat seisomaan penkeille ja alkoivat hytkymään, lyömään käsiä yhteen ja huutelemaan musiikin vieminä. Laulaja huuteli väliin ”Oh yeah” ja ”one more time!”. Innokkaimpia joraajia olivat hienosti pukeutuneet vanhemmat rouvat. Muusiikin päätyttyä pastori pyysi kaikkia antamaan toisilleen high fiveja. Kaikki kääntyivät toisiinsa ja minullekin tuli monta ylävitosta, seurakunnan työntekijät edessä läpsyttelivät käsiä kuin hyvän urheilusuorituksen jälkeen.
Sinä sunnuntaina oli isänpäivä. Kaikkia isiä pyydettiin nousemaan seisomaan, ja nuorimmasta päästä lähtien vuorollaan istumaan, kunnes seisomassa oli enää 87-vuotias isä. Tätä pyydettiin puhumaan, ja hän puhui uskoa julistavan puheen (ei niinkään isyyteen viittaavaa).
Useassa kohtaa kuului seurakunnasta: "Amen!" ja "Oh yeah!".
Pastori piti vapaamuotoisen puheen, nauratti välillä ihmisiä ja räjähteli itsekin nauramaan omille jutuilleen. Itse asiassa kuitenkin pysyttiin. Sitten oli vuorossa kolehdin keruu. Se hoidettiin siten, että sisääntullessa oli jaettu kirjekuoret joihin piti laittaa rahaa ja kirjoittaa päälle oma nimi ja omat tiedot sekä onko kirkon jäsen, uusi tai vierailija. Penkkiriveittäin mentiin jonossa alttarille ja annettiin kirjekuoret laatikkoon. Häpeäkseni en ollut huomannut ottaa käteistä mukaan joten jouduin kyyristelemään yksin paikoillani penkkirivilläni. Kun kaikki penkkirivit oli käyty, pappi jatkoi jo seuraavaan aiheeseen. Tässä vaiheessa yksi nainen tuli myöhässä sisään kirkkoon ja pappi huusi: ”Oh yeah! Bring in the money!” - kuitenkin lämpimästi itseironiseen sävyyn.
Tämän jälkeen laulu, uskontunnustukset ja puheet toistuivat pitkään, välillä vakavoituen rukoukseen. Kokonaisuudessaan kirkonmenoissa oli lämmin ja iloinen tunnelma ja siitä jäi hyvä mieli."
sunnuntai 21. kesäkuuta 2009
Otso Antantassa - katso kuvat.
Ei kielestä väliä, reippaasti vaan juttelemaan paikallisten kanssa.
Tytöt yrittivät velmuilla Otsolle, mutta pohjoisen poika ei vielä lämmennyt (eli kännykkänumeroita ei luultavasti vaihdettu).
Kovassa kuumuudessa leikkipaikaksi tarkoitettu suihkulähde veti paljon lapsia puoleensa.
Tässä vielä kännykkävideota Atlanta Olympic Parkista (aivan vieressä "Screen on Green" tapahtuma, jossa puistossa esitettiin ilmaiseksi Home Alone -elokuva. Väkeä virtasi viheriölle kylmälaukkujen, istuisten ja muun rekvisiitan kanssa perhekuntineen ja pariskoineen huimat määrä.
lauantai 20. kesäkuuta 2009
Cherokeiden mailla
Vietimme jokin aika sitten päivän (ja pari yötä) Cherokeessa. Se ei olekaan reservaatti, kuten kartassa sanotaan, vaan se on cherokeiden omaa, alkuperäistä maata ja asuinseutua, jolla he ovat ilmeisesti asuneet jo yli 11 000 vuotta.
Olipa vain raskas, mielenkiintoinen ja ristiriitainen päivä! Cherokeen sisääntuloraitti oli täynnä turistikojuja ja inkkaririhkamaa ja geneerisiä ”inkkaripäälliköitä” sulkapäähineineen (cherokeet eivät ole koskaan käyttäneet sulkapäähineitä eivätkä asuneet tiipiissä, koska he eivät olleet paimentolaisia). Hirveästi autoja, ihmisiä, meteliä, lihavia valkoisia turisteja ja lihavia cherokee-kauppiaita. Meidän oli jotenkin vaikea saada selville, mitä kylässä voisi tehdä ja missä. Oli lamaantunut olo, tunsimme jääneemme ansaan siihen turistikaaokseen. Löysimme lopulta tiemme Cherokee Museumiin. Siellä olikin erittäin hienosti elävöitetty näyttely cherokeiden historiasta. Siinä ei ollut lainkaan sitä hieman muovista karnevaalimeininkiä jota täällä tapaa museoissa. Mulla oli jo pala kurkussa, cherokeiden historia small poxeineen, sotineen, käännytys- ja sivistysohjelmineen ja karkoitusuhkineen oli karua tarinaa. Luin että cherokeiden keskeinen elämänohje on kuitenkin elää tässä hetkessä, ykseydessä ja yhteydessä muiden elävien kanssa ja toimia aina suhteessa juuri nyt meille ilmeneviin olosuhteisiin ja tosiasioihin (eikä siis haikailla menneitä tai katkeroitua). Museon jälkeen olimme uuvuksissa nälästä ja väsymyksestä, päädymme jonottamaan Kentucky Fried Chickeniin. Ristiriitainen olo vain kasvoi, ruoka oli lähes kelvotonta ja roskiin heitettäviä kertakäyttöastioita siunaantui hirmuinen määrä.
Suuntasimme läheiseen ”elävään cherokeekylään”, Ocanaluftee Indian Villageen. Oli kuuma ja mua itketti. Pelkäsin, että kohtaamme helyjen pakkomyyntyä ja paikallisia jotka teeskentelevät elävänsä savimajoissa sotamaskit naamassa. Löysimme viileän metsäreitin joka johti kylään. Kaikki se ristiriitaisuus uuvutti mua. Siinä polunpätkällä mulle selkiytyi, mikä mua oikeastaan suretti. Se että cherokeiden kohtalo on jossain mielessä jokaisen kohtalo, kaikki kansat ovat vähän tai kauan aikaa sitten joutuneet karkoitetuiksi välittömästä yhteydestä luontoon. Toisaalta myös jokainen ihmisyksilö syntyy tänne ykseydessä ja yhteydessä kaikkeen elävään ja joutuu kasvamaa ajattelevaksi yksilöksi joka kokee itsensä erilliseksi.
Joka hetki on myös mahdollisuus löytää takaisin pakonomaisesti ajattelevasta mielestä vapaaseen nykyhetkeen ja ykseyteen. Ehkä minä siinä metsän rauhassa vähän palauduin nykyhetkeen ja kohta löysimme kylään, joka myös eli nykyhetkessä! Kukaan ei teeskennellyt olevansa muuta kuin nykyajan amerikkalainen cherokee, joka on töissä Ocanalufteessa (toki pukeutuneena perinteisiin vaatteisiin), jossa esitellään heidän ikivanhaa kulttuuriaan ja jonka tarkoituksena on toki tuottaa lipputuloja, mutta ensisijaisesti ”to educate people”. Katselimme, miten tehtiin erilaisia käsitöitä ja kuulimme miten eri klaaneilla oli erilaisia tehtäviä yhteisössä. Kukaan ei muuten myynyt mitään. Useimmat ihmiset jäivät mielellään juttelemaan ja kertomaan menneisyydestä ja nykyisyydestä. Yhdet olivat vilpittömän innostuneita, toiset hivenen ironisia turisteja kohtaan, jotkut vain tekivät kaikessa rauhassa omaa työtään ja antoivat meidän katsella. No, cherokeilla, joiden ikivanha elämäntapa ja kieli olivat jo unohtumassa, on nyt omat aakkoset (jotka kehitti Sequoiah –niminen mies joka ei osannut ennestään kirjoittaa mitään kieltä!) sekä uusi kouluohjelma nimeltä ”Total Immersion”, jossa päiväkodista lähtien opitaan cherokeiden kieltä ja tapoja. Kun tästä ohjelmasta tuli puhe, kyynisimmänkin tyypin kasvot alkoivat loistaa. Kulttuuri on elpymässä! Kuulimme myös, että kasinotoiminta tuo yhteisölle voittoa, joka jaetaan vuosittain tasan kaikkien kesken (!). Alaikäisillä voitot menevät tilille, johon saa käyttöoikeuden käytyään collegen loppuun. Jos ei käynyt collegea, tai keskeytti, rahat sai vasta 21-vuotiaana – aikamoinen porkkana suorittaa opinnot kunnialla! Useimmat säästävät rahat tuleviin yliopisto- ym maksuihin, mutta vapaus on ne myös hummata, ja joku harva kuulemma tekee senkin.
Nykycherokee elää keskimäärin melko samanlaista elämää kuin valkoiset amerikkalaiset (kuten monen elopainosta saattoi päätellä), mutta uskonnon, ruuan, kielen ja klaanijärjestelmän alueilla on säilynyt traditioita.
Menin samana iltana katsomaan cherokeiden vaiheista kertovaan näytelmää Onto these Hills (vain toinen pääsi, Otsoa kun ei voinut ottaa mukaan). Näytelmä oli aika hyvä, kesäteatterimainen, se tapahtui ulkoilmanäyttämöllä ja siinä kerrottiin niistä monista vaiheista jolloin cherokeita uhkasi karkoitus omilta mailtaan, ja niistä myönnytyksistä ja liittolaisuuksista joihin heidän täytyi suostua jotta saisivat jäädä. Sanoma tuntui olevan rauhanomainen ja sovitteleva. Näyttelijät olivat kaikki cherokeita, paitsi ne jotka näyttelivät valkoisia kenraaleja ja lähetyssaarnaajia. Puolivälissä näytelmää alkoi jyrähdellä, sitten pisaroida ja tuulla, ja äkkiä kaikki ryntäsivät katsomon sivustalle sadesuojiin. Näytelmä keskeytyi. Sitten myrskysi! Jossain vaiheessa vettä tuli kaatamalla mutta vaakasuoraan, tuuli joka suunnasta ja joku tumma hahmo huuteli myräkän yli että näytelmää ei jatketa, odottakaa busseja jotka kuljettavat teidät (vähän matkan päässä sijaitseville) parkkipaikoille. Vain vieressä olijat kuulivat. Minusta sääilmiö tuntui lähinnä kiinnostavalta, mutta en ollut katsonut säätiedotuksia eikä mulla ollut tietoa kuinka hurjiksi myrskyt voivat yltyä, ja onko hurrikaaneja tiedossa. Ihmiset olivat iloisen hysteerisiä ja jotkut pelokkaita, kukaan ei halunnut mennä metsän kautta, jossa puut kaiketi voisivat kaatua. Olin suunnitellut käveleväni motellille mutta koetin sitten olla heittäytymättä uhkarohkeaksi. Sain bussikyydin motellini eteen. Myrsky laantui tasaiseksi sateeksi. Myöhemmin kävi ilmi että lähiseuduilla oli ollut hurrikaaneja mutta me vältyimme sellaiselta.
Disclaimer: tätä blogimerkintää ei kannata käyttää esim. kouluesitelmän tekemiseen, cherokee-faktoissa saattaa olla virheitä koska englannintaitomme ja muistimme ovat rajalliset :)
Olipa vain raskas, mielenkiintoinen ja ristiriitainen päivä! Cherokeen sisääntuloraitti oli täynnä turistikojuja ja inkkaririhkamaa ja geneerisiä ”inkkaripäälliköitä” sulkapäähineineen (cherokeet eivät ole koskaan käyttäneet sulkapäähineitä eivätkä asuneet tiipiissä, koska he eivät olleet paimentolaisia). Hirveästi autoja, ihmisiä, meteliä, lihavia valkoisia turisteja ja lihavia cherokee-kauppiaita. Meidän oli jotenkin vaikea saada selville, mitä kylässä voisi tehdä ja missä. Oli lamaantunut olo, tunsimme jääneemme ansaan siihen turistikaaokseen. Löysimme lopulta tiemme Cherokee Museumiin. Siellä olikin erittäin hienosti elävöitetty näyttely cherokeiden historiasta. Siinä ei ollut lainkaan sitä hieman muovista karnevaalimeininkiä jota täällä tapaa museoissa. Mulla oli jo pala kurkussa, cherokeiden historia small poxeineen, sotineen, käännytys- ja sivistysohjelmineen ja karkoitusuhkineen oli karua tarinaa. Luin että cherokeiden keskeinen elämänohje on kuitenkin elää tässä hetkessä, ykseydessä ja yhteydessä muiden elävien kanssa ja toimia aina suhteessa juuri nyt meille ilmeneviin olosuhteisiin ja tosiasioihin (eikä siis haikailla menneitä tai katkeroitua). Museon jälkeen olimme uuvuksissa nälästä ja väsymyksestä, päädymme jonottamaan Kentucky Fried Chickeniin. Ristiriitainen olo vain kasvoi, ruoka oli lähes kelvotonta ja roskiin heitettäviä kertakäyttöastioita siunaantui hirmuinen määrä.
Suuntasimme läheiseen ”elävään cherokeekylään”, Ocanaluftee Indian Villageen. Oli kuuma ja mua itketti. Pelkäsin, että kohtaamme helyjen pakkomyyntyä ja paikallisia jotka teeskentelevät elävänsä savimajoissa sotamaskit naamassa. Löysimme viileän metsäreitin joka johti kylään. Kaikki se ristiriitaisuus uuvutti mua. Siinä polunpätkällä mulle selkiytyi, mikä mua oikeastaan suretti. Se että cherokeiden kohtalo on jossain mielessä jokaisen kohtalo, kaikki kansat ovat vähän tai kauan aikaa sitten joutuneet karkoitetuiksi välittömästä yhteydestä luontoon. Toisaalta myös jokainen ihmisyksilö syntyy tänne ykseydessä ja yhteydessä kaikkeen elävään ja joutuu kasvamaa ajattelevaksi yksilöksi joka kokee itsensä erilliseksi.
Joka hetki on myös mahdollisuus löytää takaisin pakonomaisesti ajattelevasta mielestä vapaaseen nykyhetkeen ja ykseyteen. Ehkä minä siinä metsän rauhassa vähän palauduin nykyhetkeen ja kohta löysimme kylään, joka myös eli nykyhetkessä! Kukaan ei teeskennellyt olevansa muuta kuin nykyajan amerikkalainen cherokee, joka on töissä Ocanalufteessa (toki pukeutuneena perinteisiin vaatteisiin), jossa esitellään heidän ikivanhaa kulttuuriaan ja jonka tarkoituksena on toki tuottaa lipputuloja, mutta ensisijaisesti ”to educate people”. Katselimme, miten tehtiin erilaisia käsitöitä ja kuulimme miten eri klaaneilla oli erilaisia tehtäviä yhteisössä. Kukaan ei muuten myynyt mitään. Useimmat ihmiset jäivät mielellään juttelemaan ja kertomaan menneisyydestä ja nykyisyydestä. Yhdet olivat vilpittömän innostuneita, toiset hivenen ironisia turisteja kohtaan, jotkut vain tekivät kaikessa rauhassa omaa työtään ja antoivat meidän katsella. No, cherokeilla, joiden ikivanha elämäntapa ja kieli olivat jo unohtumassa, on nyt omat aakkoset (jotka kehitti Sequoiah –niminen mies joka ei osannut ennestään kirjoittaa mitään kieltä!) sekä uusi kouluohjelma nimeltä ”Total Immersion”, jossa päiväkodista lähtien opitaan cherokeiden kieltä ja tapoja. Kun tästä ohjelmasta tuli puhe, kyynisimmänkin tyypin kasvot alkoivat loistaa. Kulttuuri on elpymässä! Kuulimme myös, että kasinotoiminta tuo yhteisölle voittoa, joka jaetaan vuosittain tasan kaikkien kesken (!). Alaikäisillä voitot menevät tilille, johon saa käyttöoikeuden käytyään collegen loppuun. Jos ei käynyt collegea, tai keskeytti, rahat sai vasta 21-vuotiaana – aikamoinen porkkana suorittaa opinnot kunnialla! Useimmat säästävät rahat tuleviin yliopisto- ym maksuihin, mutta vapaus on ne myös hummata, ja joku harva kuulemma tekee senkin.
Nykycherokee elää keskimäärin melko samanlaista elämää kuin valkoiset amerikkalaiset (kuten monen elopainosta saattoi päätellä), mutta uskonnon, ruuan, kielen ja klaanijärjestelmän alueilla on säilynyt traditioita.
Menin samana iltana katsomaan cherokeiden vaiheista kertovaan näytelmää Onto these Hills (vain toinen pääsi, Otsoa kun ei voinut ottaa mukaan). Näytelmä oli aika hyvä, kesäteatterimainen, se tapahtui ulkoilmanäyttämöllä ja siinä kerrottiin niistä monista vaiheista jolloin cherokeita uhkasi karkoitus omilta mailtaan, ja niistä myönnytyksistä ja liittolaisuuksista joihin heidän täytyi suostua jotta saisivat jäädä. Sanoma tuntui olevan rauhanomainen ja sovitteleva. Näyttelijät olivat kaikki cherokeita, paitsi ne jotka näyttelivät valkoisia kenraaleja ja lähetyssaarnaajia. Puolivälissä näytelmää alkoi jyrähdellä, sitten pisaroida ja tuulla, ja äkkiä kaikki ryntäsivät katsomon sivustalle sadesuojiin. Näytelmä keskeytyi. Sitten myrskysi! Jossain vaiheessa vettä tuli kaatamalla mutta vaakasuoraan, tuuli joka suunnasta ja joku tumma hahmo huuteli myräkän yli että näytelmää ei jatketa, odottakaa busseja jotka kuljettavat teidät (vähän matkan päässä sijaitseville) parkkipaikoille. Vain vieressä olijat kuulivat. Minusta sääilmiö tuntui lähinnä kiinnostavalta, mutta en ollut katsonut säätiedotuksia eikä mulla ollut tietoa kuinka hurjiksi myrskyt voivat yltyä, ja onko hurrikaaneja tiedossa. Ihmiset olivat iloisen hysteerisiä ja jotkut pelokkaita, kukaan ei halunnut mennä metsän kautta, jossa puut kaiketi voisivat kaatua. Olin suunnitellut käveleväni motellille mutta koetin sitten olla heittäytymättä uhkarohkeaksi. Sain bussikyydin motellini eteen. Myrsky laantui tasaiseksi sateeksi. Myöhemmin kävi ilmi että lähiseuduilla oli ollut hurrikaaneja mutta me vältyimme sellaiselta.
Disclaimer: tätä blogimerkintää ei kannata käyttää esim. kouluesitelmän tekemiseen, cherokee-faktoissa saattaa olla virheitä koska englannintaitomme ja muistimme ovat rajalliset :)
Ruokailumieltymyksiä
Muutama päivä sitten matkalla Mountain Citysta Cherokeehen (joka on kartan mukaan intiaanien reservaatti) pysähdyimme Ashevillessa. Se oli omintakeinen pikkukaupunki vuoristossa. Jos Mountain Cityn keskustassa oli huonekaluliikkeitä vieri vieressä, niin Ashevillen pääraittia väritti seitsemän tai kahdeksan hippikauppaa suitsukkeineen, kristalleineen ja new age –kirjallisuuksineen. (Vähemmän hipistä kirjakaupasta löysin muuten pari Audubon Societyn kasviopasta - kavennettuja laitoksia, arvelin että mulla riittää oppimista ihan perusfloorassakin).
Ruokapaikkaa etsiessä navigaattori näytti perätysten MacDonaldsin ja Pomodoron – Greek and Italian restaurant. Pienen neuvottelun jälkeen (saatte miettiä tykönänne, kumpi kannatti kumpaa) päädyimme Pomodoroon. Nautiskelin alaskalaista lohta riisi-pinaattipedillä, se oli aivan täydellistä, valmistettu eteläeurooppalaiseen tyyliin valkoviinissä, oliiviöljyssä, yrteillä ja niin edespäin. Jälkiruuaksi tiramisua ja kahvia. Mika söi erinomaista pitsaa ja amerikkalaista omenapiirakkaa, Otso aterioi halukkaasti meidän lautasiltamme. Lopuksi huikkasin Otsolle: ”No, kumpi susta tulee, kulinaristi vai pikaruuan ystävä?” Voitte arvata, että repesimme, kun Otso aukaisi suunsa äänsi selkeästi: ”PIKA”.
Ruokapaikkaa etsiessä navigaattori näytti perätysten MacDonaldsin ja Pomodoron – Greek and Italian restaurant. Pienen neuvottelun jälkeen (saatte miettiä tykönänne, kumpi kannatti kumpaa) päädyimme Pomodoroon. Nautiskelin alaskalaista lohta riisi-pinaattipedillä, se oli aivan täydellistä, valmistettu eteläeurooppalaiseen tyyliin valkoviinissä, oliiviöljyssä, yrteillä ja niin edespäin. Jälkiruuaksi tiramisua ja kahvia. Mika söi erinomaista pitsaa ja amerikkalaista omenapiirakkaa, Otso aterioi halukkaasti meidän lautasiltamme. Lopuksi huikkasin Otsolle: ”No, kumpi susta tulee, kulinaristi vai pikaruuan ystävä?” Voitte arvata, että repesimme, kun Otso aukaisi suunsa äänsi selkeästi: ”PIKA”.
torstai 18. kesäkuuta 2009
Merkintöjä Amerikasta
Useat talouskriisissä ryvettymättömät pankit ja vakuutusyhtiöt mainostavat nyt itseään ihmisläheisinä ja luotettavina putiikkeina, jotka eivät jätä hädän hetkellä asiakasta pulaan: ”We are on your side”. Tosin mainoksissa tuodaan esille jokin yksittäinen ”erikoistarjous”, joten vaikea sanoa minkälaista palvelua oikeasti tarjotaan.
Obama on otsikoissa jatkuvasti. Monet polttavat kysymykset – tällä hetkellä erityisesti terveydenhuollon uudistus – henkilöityy vahvasti nykyiseen presidenttiin. Silkkihansikoita ei käytetä varsinkaan republikaanien puolelta, vaan Obamaa haastetaan, kritisoidaan ja vastustetaan avoimesti (monesti aika ideologiselta pohjalta; kaikki julkiseen palveluun viittaava on vain yksinkertaisesti ja aukottomasti väärin). Toisaalta meininki vaikuttaa olevan, että rapatessa roiskuu. Barrykin on varmasti jo senaattorina oppinut pelin hengen (ainakin Anun lukeman Audacity of Hope kirjan perusteella).
Muovipussit eivät maksa asiakkaille mitään amerikkalaisissa supermarketeissa. Niitä myös käytetään häkellyttävät määrät: ostokset, joihin Suomessa käyttäisi 1-2 pussia, pakataan täällä (tai siis myyjä/apulainen pakkaa) 5-10 pussiin. Vaikuttaa siltä, että eri tyyppiset ostokset ”vaativat” aina oman pussinsa. Kysyin Wal-Martin myyjältä, että onko heillä luultavasti maailman suurimpana kauppana minkäänlaista ohjeistusta muovipussien käytön vähentämiseen, mutta sain vain kummeksuvan pään pyörityksen takaisin. Toisaalta, meillä ei ainakaan pääse pyykki/ruoka/kenkä/suoja/yms. -pussit loppumaan matkan aikana!
Muovipussien käytön lisäksi amerikkalaisten ja suomalaisten supermarkettien (esim. Wal-Mart vs. Prisma) ei ole juurikaan eroa. Samoja loputtomia ja täyteen pakattuja hyllyriviä mitä moninaisimpia tuotteita. Sisään astuessa heti aluksi hedelmät ja vihannekset, maitotuotteet taas mahdollisimman perällä. Kaiuttimista tulee vähän väliä mainoksia kuinka paljon voit säästää: ”Buy two packs of ice cream for four-ninety-nine and save two-ninety-nine!”. Mutta onpa ainakin yksi osasto, missä Prisma ei pärjää lähellekään: murot. Erilaisten murojen määrä on tähtitieteellinen.
Highwayt. Monikaistaisten, leveiden teiden määrä on häkellyttävä. Aina kun tuntuu, että kääntyy risteyksestä pienemmälle tielle, niin rampin jälkeen aukeaa uusi leveä motari tyyliin Helsinki-Lahti. Välillä erisuuntaisten kaistojen välissä on erittäin leveä nurmikaistale. Täällä voi kokea, miltä näyttää, kun liikkuminen suunnitellaan todellakin autoilijoiden ehdoilla. Myös kylänraitit ovat laakeita. Keskellä on yleensä yksi pitkä kääntymiskaista joka palvelee kumpiakin suuntia.
Etelästä lomalle tai eläkkeelle pohjoiseen. Olemme kohdanneet paljon ihmisiä, jotka ovat tulleet Floridasta lomilleen pohjoiseen taikka vuorten viileyteen. Etelässä, jota me siis koko ajan lähestymme, on tähän aikaan vuodesta niin kuuma että lomaliikenne ei suuntaudu sinne vaan sieltä pois. Eh. Niin, ja monet ihmiset hakeutuvat tosiaan viettämään eläkepäiviä viileämmille seuduille.
Obama on otsikoissa jatkuvasti. Monet polttavat kysymykset – tällä hetkellä erityisesti terveydenhuollon uudistus – henkilöityy vahvasti nykyiseen presidenttiin. Silkkihansikoita ei käytetä varsinkaan republikaanien puolelta, vaan Obamaa haastetaan, kritisoidaan ja vastustetaan avoimesti (monesti aika ideologiselta pohjalta; kaikki julkiseen palveluun viittaava on vain yksinkertaisesti ja aukottomasti väärin). Toisaalta meininki vaikuttaa olevan, että rapatessa roiskuu. Barrykin on varmasti jo senaattorina oppinut pelin hengen (ainakin Anun lukeman Audacity of Hope kirjan perusteella).
Muovipussit eivät maksa asiakkaille mitään amerikkalaisissa supermarketeissa. Niitä myös käytetään häkellyttävät määrät: ostokset, joihin Suomessa käyttäisi 1-2 pussia, pakataan täällä (tai siis myyjä/apulainen pakkaa) 5-10 pussiin. Vaikuttaa siltä, että eri tyyppiset ostokset ”vaativat” aina oman pussinsa. Kysyin Wal-Martin myyjältä, että onko heillä luultavasti maailman suurimpana kauppana minkäänlaista ohjeistusta muovipussien käytön vähentämiseen, mutta sain vain kummeksuvan pään pyörityksen takaisin. Toisaalta, meillä ei ainakaan pääse pyykki/ruoka/kenkä/suoja/yms. -pussit loppumaan matkan aikana!
Muovipussien käytön lisäksi amerikkalaisten ja suomalaisten supermarkettien (esim. Wal-Mart vs. Prisma) ei ole juurikaan eroa. Samoja loputtomia ja täyteen pakattuja hyllyriviä mitä moninaisimpia tuotteita. Sisään astuessa heti aluksi hedelmät ja vihannekset, maitotuotteet taas mahdollisimman perällä. Kaiuttimista tulee vähän väliä mainoksia kuinka paljon voit säästää: ”Buy two packs of ice cream for four-ninety-nine and save two-ninety-nine!”. Mutta onpa ainakin yksi osasto, missä Prisma ei pärjää lähellekään: murot. Erilaisten murojen määrä on tähtitieteellinen.
Highwayt. Monikaistaisten, leveiden teiden määrä on häkellyttävä. Aina kun tuntuu, että kääntyy risteyksestä pienemmälle tielle, niin rampin jälkeen aukeaa uusi leveä motari tyyliin Helsinki-Lahti. Välillä erisuuntaisten kaistojen välissä on erittäin leveä nurmikaistale. Täällä voi kokea, miltä näyttää, kun liikkuminen suunnitellaan todellakin autoilijoiden ehdoilla. Myös kylänraitit ovat laakeita. Keskellä on yleensä yksi pitkä kääntymiskaista joka palvelee kumpiakin suuntia.
Etelästä lomalle tai eläkkeelle pohjoiseen. Olemme kohdanneet paljon ihmisiä, jotka ovat tulleet Floridasta lomilleen pohjoiseen taikka vuorten viileyteen. Etelässä, jota me siis koko ajan lähestymme, on tähän aikaan vuodesta niin kuuma että lomaliikenne ei suuntaudu sinne vaan sieltä pois. Eh. Niin, ja monet ihmiset hakeutuvat tosiaan viettämään eläkepäiviä viileämmille seuduille.
keskiviikko 17. kesäkuuta 2009
Huom
Hei, edellisen merkinnän alle on ilmaantunut teksti Mountain Citysta... se ei suostu päivittymään ensimmäiseksi, koska se on kirjoitettu aikaisemmin kuin karttahomma (vaikka julkaistu vasta nyt).
Kuvia olisin laittanut jonkun enemmänkin, mutta Blogger ei nyt suostu niitä julkaisemaan.
maanantai 15. kesäkuuta 2009
Matkakartta
Heippa hei, tässä pari matkareittiämme (toivottavasti) selventävää kuvaa (klikkaa niitä, niin saat isommaksi):
A:sta eli New Yorkista siis lähdettiin ja nyt ollaan kohdassa G, eli Mountain Cityssä Tenneseessä. Tästä eteenpäin reitti vielä vain suunnitelman tasolla, mutta eiköhän jotakuinkin tuollaista olisi tulossa. 26. päivänä on joka tapauksessa lentoliput varattu New Orleansista New Yorkiin (vaikka emme ole olleet ihan varmoja että ajammeko sinne saakka).
Tässä vielä lähikuva mistä Mountain Cityn pikkukaupunki sijaitsee. Paikallisraporttia tulossa....
A:sta eli New Yorkista siis lähdettiin ja nyt ollaan kohdassa G, eli Mountain Cityssä Tenneseessä. Tästä eteenpäin reitti vielä vain suunnitelman tasolla, mutta eiköhän jotakuinkin tuollaista olisi tulossa. 26. päivänä on joka tapauksessa lentoliput varattu New Orleansista New Yorkiin (vaikka emme ole olleet ihan varmoja että ajammeko sinne saakka).
Tässä vielä lähikuva mistä Mountain Cityn pikkukaupunki sijaitsee. Paikallisraporttia tulossa....
Mountain City
Päätimme vetäytyä eläkkeelle tänne Mountain Cityyn. Pysähdyimme eilen vain yöpymään mutta huomasimme pian että täällä on viileää, kaunista ja rauhallista, ja levon tarpeessa olemme. Tänään olemme lueskelleet, käyneet syömässä ja pesseet pyykkiä läheisessä pesulassa. Kylä on todella viehättävä. Keskustassa on hyvin hiljaista. Täällä on reilu parituhatta asukasta ja mahtava määrä kirkkoja. Meininki on ankaran uskonnollista. Vuorilla kylän ulkopuolella asuu kuulemma erakkoja mökeissä ilman mukavuuksia. Näin myös pienen pipopäisen skeittarin jolla oli warholmainen Abe Lincolnin kuva paidan etumuksessa, vanhan pariskunnan jotka näyttivät merkillisine naamoineen ja viiksineen (myös rouvalla) juuri niin sisäsiittoisilta (mutta eivät kuitenkaan tainneet olla sisko ja veli) kuin vain voitte kuvitella vuorien eristämässä kylässä, rokkiperheen lävistyksineen ja AC/DC:n Highway to Hell-paitoineen (lapsia ei oltu vielä lävistetty, tytöllä luki paidassa I love Dad) ja sitten niitä ihan tavallisia ihmisiä, jotka täällä vasta kummallisia ovatkin. Tämäntyyppinen uskonnollisuus on mulle niin eksoottista ettei se ahdista.Niin, tänne vuoristokylän viileyteen kuulemma tullaan Floridasta viettämään eläkepäiviä. Ruokapaikan tarjoilijatyttö Jennifer oli juuri valmistunut high schoolista ja teki nyt töitä ja mietti, mitä tekisi elämässään. Kyselimme, mistä hän oli tykännyt koulussa. Hän ei oikein tiennyt... opiskeluvaihtoehtoja oli vähän, sairaanhoitajaksi, maanviljelijäksi tai lastenhoitajaksi. Moni ikätovereista oli (jo kouluaikana) tullut raskaaksi, joten heillä oli vähän selkeämmät sävelet. Ihan lopuksi, kun olin ottanut Jenniferistä valokuvan, hän katseli sitä kameran näytöltä hyväksyvästi ja sanoi hiljaa, että valokuvaamisesta hän tykkäisi.
Skyline Drive, Shenandoah National Park
Näppäimistön nuoli oikealle vaihtaa kuvan. Ja vasemmalle - taaksepäin.
Stony Manin retkellä Mika yhtäkkiä sanoi, että tuolla juoksee joku laiha karhunpoikasen näköinen. Minä näin vaan muita retkeilijöitä metsän siimeksessä, mutta Mika väitti ettei tarkoittanut heitä. Kuikuilin hetken tiheikköön, ja lopulta minäkin näin ja kuulin saman: siellä ryski musta pikkukarhu läpi aluskasvillisuuden. Saimme seurata sen menoa melko pitkään, näkyvyys metsässä oli hyvä. Huomasimme myöhemmin, että turisteja kielletään ruokkimasta karhuja, jotta ne eivät käy liian tuttavallisiksi. Ja sitä paitsi käsitelty ruoka on pahaksi niiden ruuansulatukselle. Ja niin on ihmistenkin! Olo on vähän heitellyt, kun välillä on melkein mahdotonta saada kunnollista ruokaa. Shenanadoahissa oli vain harvoja ruokapaikkoja, ja kaikissa niissä tarjottiin ainoastaan hampurilaisia, pitsaa, sandwicheja, kananugetteja, ranskiksia ja muuta vastaavaa.
Interstatejen varrella on vain Burger Kingejä, Kentucky Fried Chickeneita, Subwayta ja MacDonaldseja. Vain ja ainoastaan. Onko lama kaatanut kaikki paikat joista saisi niin kuin – öö – oikeata ruokaa? Mulla on kyllä 1990-luvun alun Miamin matkalta hieman samankaltaisia muistoja –hotelliaamiaiseksi pekonia, sandwichia ja uppomunkkia jotka sai käsin puristaa kuivemmiksi ylimääräisestä rasvasta.
Voi, mulla on nälkä, nälkä kunnon ruokaa. Meidän omat kokkailut vähän hyytyivät, kun ei olla löydetty kunnollista polttonestettä trangiaan. Risotto ei kypsynyt kunnolla, söin sen päättäväisesti loppuun, hieman kovia riisinjyviä, raakoja paprikoita ja juuri ja juuri sulaneita pakastepapuja pureskellen. Pojille ei maistunut.
Voi tätä lihavuuden määrää Amerikan maassa! Sitä paitsi - jos ja kun ihmiset syövät jatkuvasti sellaista ruokaa mitä täällä on kaikkialla tarjolla, niin miltä heistä mahtaa tuntua? Ravinnon laatu kun vaikuttaa ainakin mun mielialoihin aika vahvasti. Tälläkin matkalla olen parina päivänä syönyt omasta aloitteestani vähän enemmän makeaa ja puolipakon edessä hampurilaisia yms, ja olo on seuraavana aamuna ollut todella ankea. On ollut vaikea päästä ylös sängystä.
Kirjoitan autossa. Olemme laittaneet loppumatkanreitit uusiksi. Ehkä emme päädykään New Orleansiin, joka tapauksessa suuntaammekin Smoky Mountainsilta rannikolle, Charlestoniin ja Savannaan (emmekä jatka sisämaassa, ja Huntsvillen Space Centerkin jää näkemättä). Niissä on kuulemma vielä aitoa etelän kulttuuria jäljellä. Matkan varrella olemme jutelleet ihmisten kanssa ja monet ovat sanoneet että vanha South on kadonnut jo 30 vuotta sitten, ei mitään nähtävää, jäljellä on samaa loputonta peltoa ja huoltoasemaa ja samanlaisia taloja ja turisti- ja bulkkitavaraa. Ja köyhyyttä, tietysti.
Mika sanelkoon ratista eilisillan seikkailunsa Amerikan ihmemaassa:
Lähdin illalla hakemaan itselleni oluttölkkiä läheiseltä huoltoasemalta. Valikoima oli erinomainen: kokonainen kylmähuone täynnä olutmerkkejä. Hengitykset höyrysivät, shortseissa paleli, paikallinen mies suositteli Millersiä ja Coorsia. Otin tölkin molempia. Sama mies ohjasti välttämään kaikkia light-versioita, ne ovat kuulemma melkein vettä. Kassalla vanhempi rouvashenkilö huoltoasemaketjun univormussa pyysi nähdä henkilöpaperini (ikäraja 21v). Hän katsoi ajokorttiani ja totesi ettei kelpuuta suomalaista ajokorttia. Ajattelin, että en kai voi muuta kuin hakea passini motellilta, jos se kerran tarvitaan oluen ostamiseen. Palasin viiden minuutin päästä ja ojensin passini samalle rouvalle. Hän alkoi selaamaan ja tutkimaan ja taivuttelemaan passia kuin tulliviranomainen. Pitkällisen tutkiskelun jälkeen hän ilmoitti, että tämä ei kelpaa, tässä ei ole tarvittavia leimoja. Ihmettelin, mitä tekemistä leimoilla on, siinähän näkyy kuvani ja syntymäaikani täysin yksiselitteisesti. Näytin hänelle vielä JFK:n lentokentällä saadun leiman. Rouva tuijotti passia vielä ja sanoi: ”I don’t understand this” ja kysyi kollegaltaan, ymmärtääkö tämä, ja molemmat hokivat: ”No, I don’t understand this”. En tiennyt itkeäkö vai nauraa. Otin passini ja menin hakemaan olueni viereiseltä huoltasemalta.
Passini siis menee täydestä Yhdysvaltain rajaviranomaisille mutta ei Harrisonburgin huoltsikan myyjille.
Anu jatkaa. Suurkiitokset ja terveiset Harri-serkulle! Saimme häneltä lainaan GPS-navigaattorin. Se on ollut kullanarvoinen matkakumppani. Se ohjaa tuosta vain oikealle reitille ja luotettavasti perille, löytää hetkessä ruokakaupat ja ravintolat. Iltaisin, kun alamme kaivata lepoa, voimme etsiä lähiseudun majoitusvaihtoehdot parilla napin painalluksella. Myös puhelinnumerot näkyvät; jokusella puhelulla saamme selville, missä on huoneita vapaina ja teemme nopeat hinta-laatuvertailut. Valittuamme sopivan, painetaan GO! ja kohta laite on opastanut meidät sopivan motellin tai majatalon pihaan. Ihmeellistä! Kuinkahan monelta uupumukselta ja kinastelulta ollaankaan sen avulla jo säästytty?
Country-musiikki sopii muuten erinomaisesti matkantekoon näissä maisemissa. Se on letkeää ja maanläheistä ja kertoo arkisista asioista, tunteella. Parhaillaan on meneillään isänmaallinen tuokio. ”My wife and kids and I, we had to start anew, but we’re so lucky to live where we live. I’m proud to be an American, at least I know I’m free! The flag still stands today, and they can’t take that away!”
Otso oppii puhumaan suomea Amerikassa! Nyt sanoja tulee joka päivä lisää. Tänään kun nousin sängystä, hän huusi: Äittä! Äittä! Tähän asti ei edes äiti-sana ole ollut aktiivisessa käytössä. Kaia (kala), Oba/Oma (Obama), pemme (pehmeä, erityisesti sängystä jolla voi pomppia), aatto (auto) – ja tietty ”anna!” joka toistuu joka välissä, kun poika on huomannut että sillä saa.
Stony Manin retkellä Mika yhtäkkiä sanoi, että tuolla juoksee joku laiha karhunpoikasen näköinen. Minä näin vaan muita retkeilijöitä metsän siimeksessä, mutta Mika väitti ettei tarkoittanut heitä. Kuikuilin hetken tiheikköön, ja lopulta minäkin näin ja kuulin saman: siellä ryski musta pikkukarhu läpi aluskasvillisuuden. Saimme seurata sen menoa melko pitkään, näkyvyys metsässä oli hyvä. Huomasimme myöhemmin, että turisteja kielletään ruokkimasta karhuja, jotta ne eivät käy liian tuttavallisiksi. Ja sitä paitsi käsitelty ruoka on pahaksi niiden ruuansulatukselle. Ja niin on ihmistenkin! Olo on vähän heitellyt, kun välillä on melkein mahdotonta saada kunnollista ruokaa. Shenanadoahissa oli vain harvoja ruokapaikkoja, ja kaikissa niissä tarjottiin ainoastaan hampurilaisia, pitsaa, sandwicheja, kananugetteja, ranskiksia ja muuta vastaavaa.
Interstatejen varrella on vain Burger Kingejä, Kentucky Fried Chickeneita, Subwayta ja MacDonaldseja. Vain ja ainoastaan. Onko lama kaatanut kaikki paikat joista saisi niin kuin – öö – oikeata ruokaa? Mulla on kyllä 1990-luvun alun Miamin matkalta hieman samankaltaisia muistoja –hotelliaamiaiseksi pekonia, sandwichia ja uppomunkkia jotka sai käsin puristaa kuivemmiksi ylimääräisestä rasvasta.
Voi, mulla on nälkä, nälkä kunnon ruokaa. Meidän omat kokkailut vähän hyytyivät, kun ei olla löydetty kunnollista polttonestettä trangiaan. Risotto ei kypsynyt kunnolla, söin sen päättäväisesti loppuun, hieman kovia riisinjyviä, raakoja paprikoita ja juuri ja juuri sulaneita pakastepapuja pureskellen. Pojille ei maistunut.
Voi tätä lihavuuden määrää Amerikan maassa! Sitä paitsi - jos ja kun ihmiset syövät jatkuvasti sellaista ruokaa mitä täällä on kaikkialla tarjolla, niin miltä heistä mahtaa tuntua? Ravinnon laatu kun vaikuttaa ainakin mun mielialoihin aika vahvasti. Tälläkin matkalla olen parina päivänä syönyt omasta aloitteestani vähän enemmän makeaa ja puolipakon edessä hampurilaisia yms, ja olo on seuraavana aamuna ollut todella ankea. On ollut vaikea päästä ylös sängystä.
Kirjoitan autossa. Olemme laittaneet loppumatkanreitit uusiksi. Ehkä emme päädykään New Orleansiin, joka tapauksessa suuntaammekin Smoky Mountainsilta rannikolle, Charlestoniin ja Savannaan (emmekä jatka sisämaassa, ja Huntsvillen Space Centerkin jää näkemättä). Niissä on kuulemma vielä aitoa etelän kulttuuria jäljellä. Matkan varrella olemme jutelleet ihmisten kanssa ja monet ovat sanoneet että vanha South on kadonnut jo 30 vuotta sitten, ei mitään nähtävää, jäljellä on samaa loputonta peltoa ja huoltoasemaa ja samanlaisia taloja ja turisti- ja bulkkitavaraa. Ja köyhyyttä, tietysti.
Mika sanelkoon ratista eilisillan seikkailunsa Amerikan ihmemaassa:
Lähdin illalla hakemaan itselleni oluttölkkiä läheiseltä huoltoasemalta. Valikoima oli erinomainen: kokonainen kylmähuone täynnä olutmerkkejä. Hengitykset höyrysivät, shortseissa paleli, paikallinen mies suositteli Millersiä ja Coorsia. Otin tölkin molempia. Sama mies ohjasti välttämään kaikkia light-versioita, ne ovat kuulemma melkein vettä. Kassalla vanhempi rouvashenkilö huoltoasemaketjun univormussa pyysi nähdä henkilöpaperini (ikäraja 21v). Hän katsoi ajokorttiani ja totesi ettei kelpuuta suomalaista ajokorttia. Ajattelin, että en kai voi muuta kuin hakea passini motellilta, jos se kerran tarvitaan oluen ostamiseen. Palasin viiden minuutin päästä ja ojensin passini samalle rouvalle. Hän alkoi selaamaan ja tutkimaan ja taivuttelemaan passia kuin tulliviranomainen. Pitkällisen tutkiskelun jälkeen hän ilmoitti, että tämä ei kelpaa, tässä ei ole tarvittavia leimoja. Ihmettelin, mitä tekemistä leimoilla on, siinähän näkyy kuvani ja syntymäaikani täysin yksiselitteisesti. Näytin hänelle vielä JFK:n lentokentällä saadun leiman. Rouva tuijotti passia vielä ja sanoi: ”I don’t understand this” ja kysyi kollegaltaan, ymmärtääkö tämä, ja molemmat hokivat: ”No, I don’t understand this”. En tiennyt itkeäkö vai nauraa. Otin passini ja menin hakemaan olueni viereiseltä huoltasemalta.
Passini siis menee täydestä Yhdysvaltain rajaviranomaisille mutta ei Harrisonburgin huoltsikan myyjille.
Anu jatkaa. Suurkiitokset ja terveiset Harri-serkulle! Saimme häneltä lainaan GPS-navigaattorin. Se on ollut kullanarvoinen matkakumppani. Se ohjaa tuosta vain oikealle reitille ja luotettavasti perille, löytää hetkessä ruokakaupat ja ravintolat. Iltaisin, kun alamme kaivata lepoa, voimme etsiä lähiseudun majoitusvaihtoehdot parilla napin painalluksella. Myös puhelinnumerot näkyvät; jokusella puhelulla saamme selville, missä on huoneita vapaina ja teemme nopeat hinta-laatuvertailut. Valittuamme sopivan, painetaan GO! ja kohta laite on opastanut meidät sopivan motellin tai majatalon pihaan. Ihmeellistä! Kuinkahan monelta uupumukselta ja kinastelulta ollaankaan sen avulla jo säästytty?
Country-musiikki sopii muuten erinomaisesti matkantekoon näissä maisemissa. Se on letkeää ja maanläheistä ja kertoo arkisista asioista, tunteella. Parhaillaan on meneillään isänmaallinen tuokio. ”My wife and kids and I, we had to start anew, but we’re so lucky to live where we live. I’m proud to be an American, at least I know I’m free! The flag still stands today, and they can’t take that away!”
Otso oppii puhumaan suomea Amerikassa! Nyt sanoja tulee joka päivä lisää. Tänään kun nousin sängystä, hän huusi: Äittä! Äittä! Tähän asti ei edes äiti-sana ole ollut aktiivisessa käytössä. Kaia (kala), Oba/Oma (Obama), pemme (pehmeä, erityisesti sängystä jolla voi pomppia), aatto (auto) – ja tietty ”anna!” joka toistuu joka välissä, kun poika on huomannut että sillä saa.
sunnuntai 14. kesäkuuta 2009
Kivimies
Tällä hetkellä ollaan jo pois Shenandoal National Parkista, matkalla kohti Smoky Mountainsia.
Toissapäivänä kirjoitettua:
Jäimme yöpymään ja retkeilemään matkan varrelle Skyline Resortiin. Saimme mökin puolikkaan hienoilla maisemilla (ja huoahdustauon, kun Otso nukahti rattaisiin…).
Maisemat ovat huikaisevia, kauris ja sen vasa (joka oli jo menettänyt bambin täplänsä) hyppivät tiellä ja pakenivat lehvästöön, kotkat kaartelevat vuorten rinteiden yläpuolella, majesteettista, kerrassaan. Kuin katselisi jotain alkumaisemaa, vaaleat peltolaikut alhaalla valleyssa näyttävät myöhempien aikojen ohimeneviltä oikuilta. Minä nousin tänä aamuna väärällä jalalla mutta puiston rauha alkaa vääjäämättä hiipiä sisimpään.
Olemme tehneet vasta yhden, alle mailin pituisen kävelyretken. Polku oli helppo, aluskasvillisuus tuoretta, tuoksuvaa saniaista, uskomattoman vihreä metsä notkui ja huojui ja kallistui ympärillä ja laskeutui jyrkkiin rinteisiin. Kelopuiden rungot kaikkialla todistavat, että tämä on ihan oikeaa, hoitamatonta metsää. Kunhan Otso heräilee, pakkaamme hänet reppuun ja suuntaamme vielä Stony Man –nimiselle parin mailin kierrokselle. Stony Man on vuoren huipulla siintävä kivinen siluetti, joka alhaalta katsoen näyttää miehen kasvoilta. Retkellä ei siluettia nähdä, vaan seistään sen päällä.
Toissapäivänä kirjoitettua:
Jäimme yöpymään ja retkeilemään matkan varrelle Skyline Resortiin. Saimme mökin puolikkaan hienoilla maisemilla (ja huoahdustauon, kun Otso nukahti rattaisiin…).
Maisemat ovat huikaisevia, kauris ja sen vasa (joka oli jo menettänyt bambin täplänsä) hyppivät tiellä ja pakenivat lehvästöön, kotkat kaartelevat vuorten rinteiden yläpuolella, majesteettista, kerrassaan. Kuin katselisi jotain alkumaisemaa, vaaleat peltolaikut alhaalla valleyssa näyttävät myöhempien aikojen ohimeneviltä oikuilta. Minä nousin tänä aamuna väärällä jalalla mutta puiston rauha alkaa vääjäämättä hiipiä sisimpään.
Olemme tehneet vasta yhden, alle mailin pituisen kävelyretken. Polku oli helppo, aluskasvillisuus tuoretta, tuoksuvaa saniaista, uskomattoman vihreä metsä notkui ja huojui ja kallistui ympärillä ja laskeutui jyrkkiin rinteisiin. Kelopuiden rungot kaikkialla todistavat, että tämä on ihan oikeaa, hoitamatonta metsää. Kunhan Otso heräilee, pakkaamme hänet reppuun ja suuntaamme vielä Stony Man –nimiselle parin mailin kierrokselle. Stony Man on vuoren huipulla siintävä kivinen siluetti, joka alhaalta katsoen näyttää miehen kasvoilta. Retkellä ei siluettia nähdä, vaan seistään sen päällä.
D.C. Show
Vaikka Washington on jo takanapäin, tässä vielä muutama kuva ja yksi video visiitiltä.
Klikkaa tästä nähdäksesi kuvat.
Jos kuvat tulevat automaattisesti slideshowna, liikuta hiirtä kuvien päällä niin voit hidastaa/pysäyttää kuvien etenemisen alareunan valinnoilla. Seuraavaan kuvaan voi siirtyä nuoli oikealle - näppäimellä.
Klikkaa yläpuolella olevaa play-nappulaa katsoaksesi videon.
Kun Otso lausui tämän sanan washingtonilaisessa pikkuliikkeessä, kaikki paikallaolijat pysähtyivät taputtamaan ja omistajat lupasivat meille 20% alennuksen kaikista tuotteista.
Klikkaa tästä nähdäksesi kuvat.
Jos kuvat tulevat automaattisesti slideshowna, liikuta hiirtä kuvien päällä niin voit hidastaa/pysäyttää kuvien etenemisen alareunan valinnoilla. Seuraavaan kuvaan voi siirtyä nuoli oikealle - näppäimellä.
Klikkaa yläpuolella olevaa play-nappulaa katsoaksesi videon.
Kun Otso lausui tämän sanan washingtonilaisessa pikkuliikkeessä, kaikki paikallaolijat pysähtyivät taputtamaan ja omistajat lupasivat meille 20% alennuksen kaikista tuotteista.
perjantai 12. kesäkuuta 2009
Terveiset puskasta
Shenandoah NP, Virginia
Terveiset taalta Appalakeilta 3650 jalan korkeudesta (kirjoitamme nettikioskista kun muut yhteydet eivat toimi). Lahdimme tanaan ajamaan Skyline Drivea, joka kulkee Shenandoah kansallispuiston lapi korkealla upeiden maisemien lavitse. Capitol Hillin liituraitasenaattorit eivat kuitenkaan nay tanne enaa edes korkeimmasta kohdasta.
Mutta palaamme asiaan paremmin kunhan saamme jostain seuraavan kerran yhteyksia. Kuulumisiin!
Terveiset taalta Appalakeilta 3650 jalan korkeudesta (kirjoitamme nettikioskista kun muut yhteydet eivat toimi). Lahdimme tanaan ajamaan Skyline Drivea, joka kulkee Shenandoah kansallispuiston lapi korkealla upeiden maisemien lavitse. Capitol Hillin liituraitasenaattorit eivat kuitenkaan nay tanne enaa edes korkeimmasta kohdasta.
Mutta palaamme asiaan paremmin kunhan saamme jostain seuraavan kerran yhteyksia. Kuulumisiin!
torstai 11. kesäkuuta 2009
Aamuflow
Edelleen Washington, D.C.
Löysin eilen illalla ruokapaikkaa etsiessä fittness centerin jossa oli sopiva aamujoogatunti, flow vinyasa nimeltään. Se oli vähän eri tahtista kuin Cape Mayn hatha! Ei mitään välirentoutuksia, mutta tehdessä syntyi tosiaan miellyttävä flow-tila. Tein urheasti mukana vaikka oli monia mulle uusia liikkeitä, ja paljon tasapainoa vaativia sanoita, jotka eivät toistaiseksi ole mun vahva puoleni… tai niin olen kertonut itselleni. Joskus ne menevät ihan hyvin. Opettaja sanoi tunnin jälkeen iloisesti että ”you did fine!”, niin kuin amerikkalaiset sanovat. Hän kysyi, mitä teen Washingtonissa. Vastasin ylpeästi, että ”I’m a tourist!”
Istun Hotelli Harringtonin käytävällä huoneen 600 edessä, Mika ja Otso nukkuvat edelleen, minä olen jo käynyt joogan jälkeen aamukahvilla ja browniella ja lukenut loppuun Essence-lehden erikoisjulkaisun ”The Obamas – Portrait of Americas New First Family”. Se tyydytti. Kaipaan vielä perusteellista reportaasia jossa tutustuttaisiin Michellen vaatekaappiin. Michelle! Odessa, jos luet tätä, ruvetaanko tekemään Michelle-paperinukkeja ja -vaatteita? Entä Heidi? Any interest?
Nyt huoneesta 600 kuuluu heräämisen narisevia soundeja. Jääkaapissa odottaa dogibägissä puolet mun eilisestä lounassalaatista, joka oli humoristisen valtaisa annos vihanneksia, kinkkua, kalkkunaa, juustoja… ja sitä rasvatonta salaatinkastiketta jota nää kutsuu ”italialaiseksi”.
Eilen illalla käytiin Burma-nimisessä ravintolassa jossa tarjoili sympaattinen silmälasipäinen nuori kiinalaismies joka ei osannut kunnolla englantia. Sali oli pieni, kaupunkilaisia rauhallisella illallisella ja Otso kirkui ja kiemurteli väsyneenä - hoidimme siis syömisemme kiiruusti. Mutta se ruoka! Kanaa, paahdettuja sesaminsiemeniä, tuoretta korianteria, punaista kastiketta joka oli hivenen tulista. Älyttömän hyvää, ja jotenkin ihan uuden makuista. Ei ihme että ravintolaa suositeltiin meidän velhossa matkaoppaassa (Let's Go U.S.A on a Budget).
Löysin eilen illalla ruokapaikkaa etsiessä fittness centerin jossa oli sopiva aamujoogatunti, flow vinyasa nimeltään. Se oli vähän eri tahtista kuin Cape Mayn hatha! Ei mitään välirentoutuksia, mutta tehdessä syntyi tosiaan miellyttävä flow-tila. Tein urheasti mukana vaikka oli monia mulle uusia liikkeitä, ja paljon tasapainoa vaativia sanoita, jotka eivät toistaiseksi ole mun vahva puoleni… tai niin olen kertonut itselleni. Joskus ne menevät ihan hyvin. Opettaja sanoi tunnin jälkeen iloisesti että ”you did fine!”, niin kuin amerikkalaiset sanovat. Hän kysyi, mitä teen Washingtonissa. Vastasin ylpeästi, että ”I’m a tourist!”
Istun Hotelli Harringtonin käytävällä huoneen 600 edessä, Mika ja Otso nukkuvat edelleen, minä olen jo käynyt joogan jälkeen aamukahvilla ja browniella ja lukenut loppuun Essence-lehden erikoisjulkaisun ”The Obamas – Portrait of Americas New First Family”. Se tyydytti. Kaipaan vielä perusteellista reportaasia jossa tutustuttaisiin Michellen vaatekaappiin. Michelle! Odessa, jos luet tätä, ruvetaanko tekemään Michelle-paperinukkeja ja -vaatteita? Entä Heidi? Any interest?
Nyt huoneesta 600 kuuluu heräämisen narisevia soundeja. Jääkaapissa odottaa dogibägissä puolet mun eilisestä lounassalaatista, joka oli humoristisen valtaisa annos vihanneksia, kinkkua, kalkkunaa, juustoja… ja sitä rasvatonta salaatinkastiketta jota nää kutsuu ”italialaiseksi”.
Eilen illalla käytiin Burma-nimisessä ravintolassa jossa tarjoili sympaattinen silmälasipäinen nuori kiinalaismies joka ei osannut kunnolla englantia. Sali oli pieni, kaupunkilaisia rauhallisella illallisella ja Otso kirkui ja kiemurteli väsyneenä - hoidimme siis syömisemme kiiruusti. Mutta se ruoka! Kanaa, paahdettuja sesaminsiemeniä, tuoretta korianteria, punaista kastiketta joka oli hivenen tulista. Älyttömän hyvää, ja jotenkin ihan uuden makuista. Ei ihme että ravintolaa suositeltiin meidän velhossa matkaoppaassa (Let's Go U.S.A on a Budget).
keskiviikko 10. kesäkuuta 2009
Vapaa maa määräyksestä
Täällä vapauden ja mahdollisuuksien maassa on paradoksaalisen paljon kieltoja ja määräyksiä. Ne on mm. liikenteessa helppo huomata, kun USA:ssa ei käytetä juuri ollenkaan symboleja liikennemerkeissä (kuten kolmio tai sininen raksi pyöressä kyltissä niinkuin Suomessa), vaan kaikissa kylteissä selitetään asia selvällä englannin kielellä. Rangaistuksetkin ovat selkeästi mukana ("double fines on speeding in this area", "all unauthorized cars will be towed away"). No, ehkä se pitää kuri ja järjestys olla. Mutta hieman huvittavaa on jo liikennemerkit, joiden vieressä on määräys totella kyseisiä liikennemerkkejä (kts. vaikka kuva). Ainakin tulee asia selväksi!
Aarne Tannisen jalanjäljillä
Eilisen hätämajoituksen (Bugdet Motel) jälkeen saimme napattua täydestä Hotel Harringtonista viimeisen vapaan huoneen ja pääsimme siten majoittumaan aivan Washingtonin keskustaan, 10 minuutin päähän Capitol Hillistä ja Valkoisesta talosta. Niinpä tämä päivä menikin varsin TV:stä tuttujen paikkojen äärellä - oikeastaan jo melkein livenä, sillä kuulimme Museum of American History:ssä käydessämme ihmisten puhuvan jostain ampumavälikohtauksesta ja ihmettelimme kaikenlaisten piipaa-autojen määrää The Mall:in läheisyydessä. Hesarin nettisivuilta paljastui, että vastapäiseen Holocaust-museoon oli hyökännyt 89-vuotias mies ja ampunut vartijan hengiltä. Kurja juttu. Tiedonkulun kannalta mielenkiintoista, että luemme noin 200 metrin päässä tapahtuneesta välikohtauksesta n. 6 000 kilometrin päässä tuotetuista uutisista. Mitähän tähän olisi herra Tanninen sanonut?
Kohti Washington DC:ta
Ukkostaa. Suuntaamme kohti autolauttaa, joka seilaa puolentoista tunnin ajan Cape Maysta Lewesiin. Sieltä Washingtoniin - tosin eilisen joogaopettajan mukaan kannattaa ”get mentally prepared” että liikenneruuhkat ovat siellä todella kamalat, pelkkä sisään kaupunkiin pääseminen voi kestää… jäi epäselväksi kuinka kauan. Olen kuitenkin mentally prepared että emme vielä tänään vaeltele DC:n kuuluisissa museoissa. Ukkosia ja sateita on tiedossa koko loppuviikon ajaksi, joten museot ovat hyvää ajanvietettä tulevinakin päiviä.Meiltä on muuten usein kysytty, olemmeko kanadalaisia. Ehkä meissä on tietty northern air. Täällä on kyllä helppo heittäytyä juttusille ihmisten kanssa. Tietty myös Otson toimet tarjoavat siihen tilaisuuksia. Otso on tutustunut läheisesti, kuolanvaihtoa myöten, useisiin pieniin valkoisiin koiranpentuihin ja me niiden isäntiin. Sisälläni asuu pieni jenkki kun tykkään niin höpötellä tuntemattomille. Ja howareyout, nicetomeetyout ja haveanicedayt tuntuvat melko luontevilta. Niiden avulla on helppo avata keskustelu, johdatella sitä, päättää se jämäkästi ja poistua. Suomessa sitä usein vain hymyilee ja katoaa tai nyökkäilee hämillisesti ja peruuttaa takavasemmalle ja miettii antoiko tylyn vai hömpän vaikutelman. Mikä on kyllä ihan hellyyttävää.
Kävin eilen illalla joogassa ainoalla salilla jonka löysin googlattuani yoga + Cape May. Se oli pikkupaikka, rauhallista hatha-tyyppistä joogaa, osallistujina vanhempia naisihmisiä (joilla on taipumusta vaistota että ihan vaan venyminen, rauhallinen hengittely ja mielen hiljentyminen ovat hyvinvoinnille olennaisia seikkoja). Vetäjä oli Judy, ehkä mun ikäinen nainen. Hän jutteli ohjatessaan kaikenlaista helpottavaa ja huvittavaa. ”What do kids do if they fall when trying to stand on one leg?” hän kysyi kun seisoimme puu-asennossa. ”They laugh! Play with it!”
Heräsin taas aamuviideltä, sitkeä tämä jet lag. Pahin väsymys on kyllä voitettu.
Nyt ollaan jo lautalla ja odotellaan liikkeelle lähtöä. Lokit näyttävät naurulokeilta mutta ne ovat isompia ja niillä on pitempi, jykevämpi musta nokka. Hei, me liikutaan! Tuntuu haikealta jättää Cape May. Ihan kuin olisimme asuneet siellä pidempäänkin. Yhdelle rekille jäi roikkumaan tosi kaunis käsinvärjätty mekko jota en raskinut ostaa kun Mika hoki että tämä ei ole niitä edullisimpia paikkoja shoppailla (Mika huomauttaa että ”hokemiseen” tarvitaan viisi kertaa ja hän sanoi vain kaksi kertaa).
Mika lukee Dreams from My Father ja minä The Audacity of Hope. On se kyllä lahjakas ja vilpittömän tuntuinen kertoja, ihmeellinen monietevyys. Hei, kelatkaa vielä kerran että Amerikan presidentti on musta mies jonka nimi Barack Hussein Obama! Washington D.C., täältä tullaan.
Washington D.C. illalla. Ehkä osavaltion tylsin yöpaikka, mutta nimikin on Budget Motor Inn. Röökihajuinen luukku. Kolme mailia keskustaan. Kävimme jo autolla siellä pyörähtämässä – tosi hienon näköistä! Inhimillisen kokoista, kauniita ja arvokkaita rakennuksia, toki siellä täällä krumeluurit ja maalien sävyt vedetty vähän yli aitoamerikkalaiseen tyyliin. En tiennyt että Washington on viehättävä kaupunki! Enkä tiennyt että D.C. tarkoittaa District of Columbiaa, mutta mähän en tiedä monia asioita. Otso oalliSTUU kiito s otSO… Äsken tänne ajellessa oli vaikuttava ukkosmyrsky. Helppo ottaa jänniä valokuvia. Nyt vain sataa ilman dramatiikkaa, märkä asfalttipiha kiiltelee ja ilta pimenee. Ei ole toistaiseksi ollut jälkeäkään niistä hirvittävistä ruuhkista joista joogaopettaja Judy puhui. Mutta hän elääkin Cape Mayssa.
Budget Motor Inn
Ajomatkalla näimme noin 20-30 kotkaa. Niitä lekutteli kaikkialla moottoritien yllä ja kuivatteli repaleisia siipiään puiden latvoissa. Koetin saada kuvan mutta en onnistunut kun pysähtyä ei voinut. Mikähän laji lie? Ne olivat, öh, ruskeita, osa yksilöistä melko suuria. En huomannut mitään erityistuntomerkkejä.
Takapenkiltä kuuluu muuten aina silloin tällöin iloiseen sävyyn että ”mummo! Mum-ma!” …terveisiä.
Ostimme matkan varrelta Lewesistä kokonaisen paistetun kanan ja pikkuporkkanoita ja nautimme ne erään rähjäisen kasvihuonetilan kulmalla jonkinlaisten lahoavien lavojen päällä, vaahteran lehvästön suojissa. Oi onnea. Ilmassa oli iloista hervottomuutta, ajatus kananrasvan tulevasta levittäytymisestä kaikkialle matkatavaroihimme kutkutti. Läppärin dvd-aseman nopeus moninkertaistuu öljyttynä! Olemme jo nähneet paljon semmoista Amerikkaa jota ei näy tv:ssa tai elokuvissa - näillä leveysasteilla tulee usein mieleen keskieuroopan maisemat ja kasvillisuus. Cape Mayn keskustan sievä kävelykatu olisi voinut olla hollantilaisesta pikkukaupungista. Siitä välähdyksestä Washingtonia, jonka tänään näimme, tuli mulle vähän mieleen Tukholma komeine, hoidettuine kivitaloineen. Hehe, kaikki on uutta, mieli vain koettaa löytää jonkin tutun lokeron!
Täällä ei ole nettiä, joten päivittämään emme pääse, mutta ensi yöksi takuulla etsimme jonkun vaikka vähän kalliimmankin majatalon lähempää keskustaa, internetillä. Otso itkeskelee, yrittää keksiä tekemistä karussa huoneessa, on tämä varmaan välillä sillekin aika rankkaa. Pitääpä kaivaa esiin Sanna Pelliccionin teos ”Onni-pojan puuhakas päivä”, jotain tuttua keskellä outoa maata. Tekee varmaan hyvää mullekin.
tiistai 9. kesäkuuta 2009
911
Cape May, New Jersey
Käytyäni paikallisessa Swan’s Hardware Storessa etsimässä trangian polttonestettä sekä purkinavaajaa, palasin autolle Otson kanssa ja aloin kiinnittää pikkumiestä turvaistuimeen. Samalla Otso näpläsi auton avaimia kunnes otin ne pois ja heitin etuistuimelle. Läiskäsin sitten takaoven kiinni ja pyörsin ympäri avaamaan etuovea. Vaan ei auennutkaan. Otso oli saanut laitettua keskuslukituksen päälle ja nyt kaikki ovet olivat tiukasti lukossa. Auton ainoat avaimet sekä lapsi taas olivat sisällä. Täytyy sanoa, että ensiksi kouraisi vatsasta ja sitten tuli mielikuva itsestä hakkaamassa vuokra-auton sivuikkunaa tiiliskivellä murusiksi. Pian kuitenkin välähti, että nyt on aika soittaa siihen kaikista tunnetuimpaan numeroon, 911:een. Linjalta vastattiin heti ja lyhyen selityksen jälkeen apu oli jo matkalla. Parin minuutin sisällä parkkipaikalle pyyhälsi yhteensä kolme poliisiautoa ja kohta perään vielä palokunnan auto. Otso pysyi suurimmaksi osaksi rauhallisena ja ihmetteli kaksi sormea suussa auton ympärillä pyöriviä uniformuisia ihmisiä. Ensimmäinen poliisisetä (tai siis law enforcement officer) koetti aukaista ovea pitkulaisella etuikkunan alareunasta sujautetulla metalliliuskalla, mutta ihan niin helposti (vaikka toimii aina elokuvissa) ei auto avautunut. Pian paikalle kuitenkin saapui shortseissa, käsivarret tatuoituina joku ”alan mies”, joka raotti kiilalla ovea, pisti pienen ilmatyynyn väliin ja napsautti lukituksen auki pitkällä metallipuikolla. Epäilyttävän helppoa… Mutta kaikki siis hyvin – tosin kokemus joka jää unohtumattomasti mieleen.
Jälkeenpäin voi miettiä, että miten tällaiseen tilanteeseen löytyy muutamassa minuutissa yhteensä neljä poliisi/palokuntayksikköä? Joka Cape Mayssa (tai koko maassa?) on viranomaisten määrärahat kunnossa tai sitten tämä paikka on aika hiljaista seutua tehtävien osalta.
Mutta kiitos William Shatnerille opettavaisesta TV-ohjelmasta menneiltä vuosilta, kiitos Cape Mayn viranomaisille ja kiitos General Motorsille helposti murrettavista autoista.
Käytyäni paikallisessa Swan’s Hardware Storessa etsimässä trangian polttonestettä sekä purkinavaajaa, palasin autolle Otson kanssa ja aloin kiinnittää pikkumiestä turvaistuimeen. Samalla Otso näpläsi auton avaimia kunnes otin ne pois ja heitin etuistuimelle. Läiskäsin sitten takaoven kiinni ja pyörsin ympäri avaamaan etuovea. Vaan ei auennutkaan. Otso oli saanut laitettua keskuslukituksen päälle ja nyt kaikki ovet olivat tiukasti lukossa. Auton ainoat avaimet sekä lapsi taas olivat sisällä. Täytyy sanoa, että ensiksi kouraisi vatsasta ja sitten tuli mielikuva itsestä hakkaamassa vuokra-auton sivuikkunaa tiiliskivellä murusiksi. Pian kuitenkin välähti, että nyt on aika soittaa siihen kaikista tunnetuimpaan numeroon, 911:een. Linjalta vastattiin heti ja lyhyen selityksen jälkeen apu oli jo matkalla. Parin minuutin sisällä parkkipaikalle pyyhälsi yhteensä kolme poliisiautoa ja kohta perään vielä palokunnan auto. Otso pysyi suurimmaksi osaksi rauhallisena ja ihmetteli kaksi sormea suussa auton ympärillä pyöriviä uniformuisia ihmisiä. Ensimmäinen poliisisetä (tai siis law enforcement officer) koetti aukaista ovea pitkulaisella etuikkunan alareunasta sujautetulla metalliliuskalla, mutta ihan niin helposti (vaikka toimii aina elokuvissa) ei auto avautunut. Pian paikalle kuitenkin saapui shortseissa, käsivarret tatuoituina joku ”alan mies”, joka raotti kiilalla ovea, pisti pienen ilmatyynyn väliin ja napsautti lukituksen auki pitkällä metallipuikolla. Epäilyttävän helppoa… Mutta kaikki siis hyvin – tosin kokemus joka jää unohtumattomasti mieleen.
Jälkeenpäin voi miettiä, että miten tällaiseen tilanteeseen löytyy muutamassa minuutissa yhteensä neljä poliisi/palokuntayksikköä? Joka Cape Mayssa (tai koko maassa?) on viranomaisten määrärahat kunnossa tai sitten tämä paikka on aika hiljaista seutua tehtävien osalta.
Mutta kiitos William Shatnerille opettavaisesta TV-ohjelmasta menneiltä vuosilta, kiitos Cape Mayn viranomaisille ja kiitos General Motorsille helposti murrettavista autoista.
sunnuntai 7. kesäkuuta 2009
Joka kodin pikku apulainen
Tälläkin kätevällä miehistönkuljetusvaunulla saa näppärästä automarketin ostokset kotiovelle. Traktorin renkaat ja korkea maavara varmistavat, ettei jää katukivetykseen kiinni. 4x4 vedolla ei marketin vesilammikotkaan haittaa ja rouhea V8-moottori jaksaa vääntää kotipihaa ylös autotalliin. Kerrassaan nerokasta! Ja näitä muuten riittää.
Anu jatkaa
Sunday.
Kun Atlantin kylmä vesi ensimmäistä kertaa tyrskähti varpaille niin samalla kävi lävitse valtava helpotuksen aalto. Rupesin melkein itkemään. Tässä sitä ollaan, hengissä, juuri oikeassa paikassa, miten ihmeelliseltä tuntuukaan merivesi väsyneissä jaloissa. Miten kaunista lasten ja lokkien etäinen kirkuna.
Eilen me ei oltu täysin esimerkillisiä vanhempia. Aamulla kun silmä hetkeksi vältti, Otso kiipesi vikkelästi pöydälle, nousi seisomaan ja putosi heti melkein pää edellä. Säikähdimme hirveästi. Raivokas itku alkoi kumminkin välittömästi ja laantui sitten pian. Mustelmia. Tiesimme että kaikki on ok viimeistään silloin kun Otso alkoi hymyillä ja huudahti tunnussanansa: Ti-tamm! (niin että ensimmäinen tavu vinkaistaan tosi korkealta ja lopun mm jää soimaan). No, myöhemmin päivällä oli ihana pilvipouta. Vietimme aikaa hiekkarannalla ja kuljeksimme hauskalla puupinnoitetulla rantabulevardilla jossa oli kuppiloita ja kauppoja ja "takseja", pikku kotteroita joita työnsivät paikalliset yrittäjät lihasvoimin. Niin - auringon valo oli epäsuoraa, joten meille ei jotenkin pälkähtänyt mieleen että pitäisi suojautua. Otsolla paloivat ohimot, ei pahasti, mutta punoittivat illalla. Se on tainnut saada Mikan ihotyypin joka ei pala niin helposti. Minulla helottivat posket ja käsivarret ihan kunnolla. Mä onnistun aina polttamaan itseni, mutta lasta ei kyllä kannattaisi..! Harmitti & hävetti. Jet lag + jatkuva reissun päällä olo + alle 2v ikiliikkuja, joka ei nuku normaaleja päiväunia joiden aikana saisimme levätä =
haastavaa.
Nyt me ollaan Cape Mayn pittoreskissa pikkukaupungissa. Taas väsyneitä mutta aika onnellisia. Tämä viihtyisä motor inn sijaitsee lähellä keskustan kävelykatua ihan beachin vieressä, uima-allas ja iso huone 59 taalaa + vero yöltä. Edellinen, Atlantic Cityn ulkopuolella suon laidassa tönöttävät rapistuva motelli, jonka paskainen kokolattiamatto oli kaiken muun lisäksi märkä pitkään jatkuneiden sateiden tuloksena, tuntuu nyt menneeltä painajaiselta. Mutta ei todellakaan kaduta, musta on tavattoman hupaisaa että päätimme jäädä siihen motelliin vielä toiseksikin yöksi emmekä pyytäneet edes vaihtaa huonetta emmekä ehdottaneet alennusta! Huh, erehdyksessä kävelin huoneessa välillä sukkasillani (en ole vielä oppinut jenkkilän tavoille), jouduin vaihtaman sukat ainakin neljä kertaa. Sitten jouduin tosiaan pyykkäämään sukkia eivätkä ne kuivuneet höyryisässä huoneilmassa kirjaimellisesti pisaraakaan. Ah, tuommoiset paikat jäävät niin elävinä mieleen. Näen vieläkin unia samantyyppisestä homehtuvasta kopperosta jossain Iin ja Simon välillä erään lapinreissun paluumatkalla... hei vaan Ia jos luet tätä :)
Eilen illalla oltiin tulossa kauppareissulta ja ajeltiin pikkuista rantakatua maisemia ihailemassa. Äkkiä takapenkiltä kuului "kuu!". Otso sieltä turvaistuimestaan osoitti ylös taivaalle ja toisti: Kuu! Me tietysti riemaistuimme. Täysikuuhan se siellä, Atlantic Cityn huikean, kasinojen punaisia valoja välkkyvän siluetin yllä. Sen jälkeen sana toistui taukoamatta, kuu, kuu, kuu, kuu, ja sävy muuttui vaativaksi, KUU, jos emme kolmeen sekuntiin muistaneet kehua suoritusta. Mukavahan sitä oli kehua. Eilen tuli myös ihan upouusi sana, "anna". Rupesikin jo hermostuttamaan se jatkuva suora huuto silloin kun jotain pitäisi saada. Vaieläkin huuto tulee ensin, mutta saattaa vaihtua "annaksi" kun sitä ehdotamme. Peace.
Jos säät suosivat Cape Mayta, en tiedä raskimmeko heti lähteä täältä. Sateita on kyllä luvattu. Mutta oli niitä luvattu täksikin päiväksi. Aika kuivaa & kuumaa sateeksi. Piileskelen varjossa takin alla etten palaisi enempää. Gourmet-ruokaa ei olla vielä saatu, vaikka tämä kylä tunnetaan fine diningistaan. Cove's marine special oli friteerattua valkoista kalaa ja voimakkaasti sokeroitua kaaliraastetta. Mutta teini-ikäinen meksikolainen tarjoilijattö hammasrautoineen oli niin hellyyttävä että ei taaskaan kaduttanut. Kysyimme tykkääkö hän asua Cape Mayssa. Hän kohautteli olkiaan, I don't know... Ehdotin että "When you live in New York, you're gonna miss it ". Hän veti käden suun eteen ja nauroi: "Especially the boys!"
lauantai 6. kesäkuuta 2009
Motellielämää
Atlantic City, New Jersey
Ajoimme eilen kovassa sateessa ja noin tusinan vikakäännöksen kautta itärannikon Las Vegasiin eli Atlantic Cityyn, jossa ei yksikätisistä pitäisi olla puutetta. Bay Drive motellista irtosi kämänen huone 46 dollarilla; tämä taitaa olla sitten vaikkapa Matkalla Chigagoon elokuvan kohtauksesta jossa kaksi matkalaista pesee sukkiaan motellihuoneen lavuaarissa. Kokolattiamatolla ei viitsi ilman kenkiä kävellä, mutta king size pedillä maatessa kaiken voi antaa anteeksi.
Telkkarissa paikallisen autoliikkeen mies kertoi laitettuja hampaita väläytellen katsojille kuinka juuri nyt saa rouheita Corvetteja halvalla - ennen kuin Obamana päästökiintiöt alkava puremaan autoiluun. No, oli Corvette tai joku muu nelipyöräinen, ilmankaan ei taida pärjätä tässä highway-maassa?
Poliisisedät
Näillä kaduilla on turvallista kun New York Police Department (NYPD näin tuttavien kesken) on kaikkea tätä.
New Yorkissa aamutuimaan
Jet-lagille uskollisina heräsimme Otson johdattelemana kolmelta aamulla (klo 10 Suomen aikaa). Koska aikainen mato linnun nappaa, niin talsimme jo viideksi Skyline Dinner 24h kahvilaan syömään aamiaista. Tuli mieleen, että tämä taisi ollakin juuri se ravintola, jossa Pulp Fiction elokuvan alussa parisko suunnittelelee ryöstöä kahvila pöydän ylitse. Me otimme tällä kertaa vain munakasta.
Kaksi asiaa, jota en ennen (telkkarista) tiennyt New Yorkista:
- täällä on todella hulvattoman paljon niitä keltaisia takseja. Välillä leveät kadut ovat pullollaan keltaisia Fordeja, joita saa napattua (niin, telkkarista kai tutusti) kättä heilauttamalla. Minnehän nämä kaikki taksit on heivattu kun poliisit ajaa rosvoja takaa kaupungin kaduilla?
- Kadut ovat todella, todella pitkiä ja suoria. Kuten ko. kuvasta näkyy, keskellä kaupunkia voi nähdä taivaan rantaan asti, vaikkakin aika kapealla sihdillä.
keskiviikko 27. toukokuuta 2009
Tämä alkoi tästä
Nyt kun matkan alkuun on enää viikko, onkin aika avata virallisesti tämä matkablogi. Tänne siis tarkoituksena lähettää viestejä, kuvia ja videoita matkan aikana. Kaikki lukijat ovat tervetulleita lähettämään kommentteja, kysymyksiä tai terveisiä blogiteksteihin (klikkaa vaan tuosta tekstin alta sanaa "kommenttia").
Niin, emme ole osallistuneet natsi-Saksan toimiin vuosina -39-44 emmekä myöskään tehneet mitään alhaista moraalia osoittavia tekoja. Emme myöskään pidä itseämme muille vaarallisina tai suunnittele terroritekoja (tai näin ainakin vastasimme USA:n maahantuloviranomaisten lomakkeeseen). Otso ei tosin osannut sanoa juuta eikä jaata asiaan, joten jouduimme päättelemään hänen puolestaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)