Siirtymä

Suomessa, Helsingissä, jet lagissa. Kello kaksi, hellepäivä. Pojat nukkuvat, sielut jatkanevat hidasta siirtymistään. Kun hiippailin yöllä hämärässä kodissa, olo oli täysin epätodellinen, olen jossain motellissa, se on vain saanut unenomaisen tuttuja piirteitä... mikä paikka tämä on?

Nyt sitten vielä seuraillaan, saadaanko influenssaoireita. Viikon kuluessa niiden pitäisi ilmetä jos ovat ilmetäkseen. Reissun aikana olimme täysin terveitä ja olemme yhä - mitä nyt oleskelu reippaasti ilmastoiduissa tiloissa välillä aiheutti kurkkukipua. Muistaakseni 16 prosentilla amerikkalaisista on puhkeamassa/on parhaillaan/on jo ollut sikainfluessa. On kyllä pieni ihme, jos Otso jatkuvine sormien imutuksineen välttyy saamasta sitä. Käsidesi oli ahkerassa käytössä, mutta millään ei ehtinyt joka väliin.

Moni vastaantulija (Amerikassa, täällä emme ole vielä tavanneet muita kuin taksikuskin ja talonvahti Tanelin) kyseli, kannattiko reissu meidän mielestäme. Siis oliko 4500 kilometrin matkustaminen 21-kuisen lapsen kanssa vaivan arvoista. Oli! Oli se! Älyttömän rankkaa, toisinaan, mutta ehdottomasti kannatti. Hullu idea, hullu toteutus, kyllä kannatti. Nyt jos pitäisi suunnitella uudestaan, tekisin jotkut asiat toisin, mutta en tee kun en voi. Olisi varmaan mukavaa / järkevää että aikataulu olisi sellainen, että viipyisi edes jossain paikassa pidempään kuin 3 yötä! Kolme yötä oli pisin aika minkä vietimme missään - senkin ainoastaan New Orleansissa ja New Yorkissa, eli päätepisteissä maltoimme majailla sen aikaa. Muualta oli aina lievä kiireen tuntu lähteä eteenpäin, jotta ehtisimme ajoissa lennoille, ja ehtisimme matkankin varrella pysähtymään jossain eikä yksittäisille päiville tulisi liian pitkiä matkoja.

Tiesittekö: On raskasta olla ikävä ihminen! Helpompaa olisi olla rento, antelias, ja ottaa asiat sellaisina kuin ne tulevat vastaan! Reissussa, rasituksessa, tulevat ainakin mun luonteen inhottavat ja pikkumaiset puolet kiusallisesti esiin, törröttävät mun otsasta kuin... tornitalot, ja luulen että itse kärsin niistä eniten, jos kohta pojatkin. Miten juuri minä pärjään, miten jaksan, saanko tarpeeksi lepoa, laadukasta ruokaa juuri oikeaan aikaan, miksi me käännyimme vielä tälle highwaylle kun minä tarvitsisin juuri nyt kahvitauon, saanko varmasti yhtä paljon vapaata lapsen hoidosta kuin Mika... itsekeskeistä. Ja kun sen tietää jo ajatellessaan natisevia ajatuksia, että tämä on pikkumaista, mutta ei osaa luopua niistä. Paitsi joskus, kun osaakin. Kuinka ollakaan, että teimme juuri sellaisen matkan, joka koostuu lähes pelkästään mulle kaikkein rasittavimmasta asiasta: jatkuvasta lähtemisestä. Lähteminen on vaikeaa. Tavaroiden lajittelu ja viikkaaminen ja pakkaaminen käytännöllisiin paikkoihin. Taakseen jättäminen. Suuntaaminen kohti tuntematonta ja pelottavaa. Koska lähdimme pohjoisesta, niin etelä, South, edusti aina sitä pelottavaa, siellä tulisi olemaan erilaista kuin se mitä olimme jo nähneet, kuumaa, köyhää, arvaamatonta, jäädään tänne kansallispuistoon, vuoristoon vielä vähän. Mutta mitä syvemmälle kohti etelää siirryimme, pelottava siirtyi aina edellämme, hälveni pois. Ihmisten ystävällisyys häivytti sitä, se leppoisuus jolla he asettuivat juttelemaan tuntemattoman kanssa ja jatkoivat vielä toisestakin aiheesta ja kolmannesta, ihan vaan juttelemisen ilosta.

Ehkä se pelottavin paikka oli sinä iltana kun kävelin yksin hämärtyvässä illassa pitkin Canal Streetia kohti klubia jota guest housemme reseptionisti oli suositellut, kuuntelemaan jotain artistia josta en tiennyt mitään... klubia ei näkynyt, katu oli leveä ja loputtoman pitkä ja melkein tyhjä, siellä täällä vain yksittäisiä mustia miehiä, kohdallani hidastavia autoja, korvissani alkumatkasta tapaamani tyypin sanat "don't go that direction, it's trouble there". Lopulta saavuin baariin jalat kipeinä, juuri ennen pimeän laskeutumista, ja olin typerän ilahtunut kun sen asiakkaat olivat valkoihoisia ja laulaja-kitaristi-suunsoittaja löi juuri ekat tahdit kitarastaan niin että pieneen hetkeen mun ei tarvinnut kuin juoda mehua pillillä ja istua hiljaa itsekseni kuuntelemassa ja rauhoittumassa. Myöhemmin saatoin jopa jutella ihmisten kanssa, sitä oli vaikea välttää.

Keikan jälkeen istuin kadun puolella miniterassilla, soittamassa taksia, paikallisen miehen kanssa, jolla oli naisellinen puhetapa ja huoliteltu ulkonäkö, hän kiljahti kun kerroin että ajamme Amerikan halki kuukauden ajan, kuukauden! Ei amerikkalaisilla ole tuollaisia lomia, ehkä viikon voi saada lomaa, me amerikkalaiset teemme liikaa töitä, that's the problem with America. Vaikka kyllä hän rakasti New Orleansia, köyhyydestä ja kuumuudesta ja stressistä huolimatta. Sitten hän madalsi ääntään, nyökkäsi kohti ohi kuljeksivia nuoria miehiä, bad boys, varo tätä katua, nyt kun on pimeää, en menisi edes tuohon vastapäiseen MacDonaldsiin. Ryöstetty monta kertaa tänä vuonna. Baarin terassin kelmeä valo tuntui kuitenkin luovan ympärillemme ohuen suojakehän, terassilla mies istui rentona, lörpötellen, pyysi jo toista kertaa lainaksi Cherokeesta matkaani tarttuneita tulitikkuja. Tiedättekö, she's from Finland, hän huikkasi kaikille jotka kävivät terassilla, humalaisia nauratti, you're Finnish, how do you say when there is more than one of you? Finnishes?