Savannah on Yhdysvaltain syvässä etelässä sijaitsevan Georgian osavaltion neljänneksi suurin kaupunki. Sen pinta-ala on 202,3 km² (vettä 8,7 km²) ja asukasluku 131 510 (2000, metropolialue 304 000). Kaupungin asukkaista 39% on valkoisia, 57% mustia ja 2% latinoja. Kaupunki on perustettu vuonna 1733 ja toimi osavaltion pääkaupunkina vuoteen 1777 asti.
Tässä hyvä selvitys kaupungin historiasta: Savannah - sosiaalinen kokeilu uudessa maailmassa
Savannahia on kuvattu kaunokirjallisuudessa runsaasti. Se on yksi tapahtumapaikoista esimerkiksi Robert Louis Stevensonin romaanissa Aarresaari ja Margaret Mitchellin romaanissa Tuulen viemää. John Berendt nostaa kaupungin kuvauksen keskeiseen rooliin romaanissaan Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa.
Kaupunki tarjosi parin päivän aika monenmoista nähtävää ja koettavaa, tässä yksi kertomus niistä:
"Savannahista löytyi USA:n vanhin musta baptistikirkko. Mietin että olisi mielenkiintoista nähdä millaiset kirkonmenot täällä on verrattuna evankelisluterilaiseen settiin. Menin sunnuntaina puoli yhdentoista palvelukseen, pukeutuneena suoriin housuihin ja pitkähihaiseen paitaan hurjasta kuumuudesta huolimatta. Sisääntullessani ystävälliset mustat rouvat ohjasivat minut hissiin ja toinen rouvista tökkäsi minua ystävällisesti kiusotellen hartiaan, tervetuloa, I know you like to come here!
Sisältä kirkko oli hyvin tutun oloinen, muistutti tavallista suomalaista kirkkoa. Keskellä alttaria oli suurikokoinen raamatullinen maalaus ja sen edessä pitkät penkkirivit aivan kuten meillä. Kirkko oli lähes täynnä kaikenikäistä hyvin pukeutunutta väkeä, minua ja paria muuta poikkeusta lukuun ottamatta mustaihoisia. Edessäni olevalla penkkirivillä istunut rouva kävi erikseen kättelemässä minua ja toivottamassa tervetulleeksi.
Aluksi tummaan pukuun pukeutunut (olikohan pastori?) luki rauhallisella äänellä jotain raamatunkohtaa. Totesin siinä vaiheessa, että palveluskin vaikuttaa tutunoloiselta. Mutta sitten huomasin, että edessä oli paitsi kuoro, myös jonkinlainen house-bändi rummuilla, syntikoilla ja rummuilla varustettuna. Kun ensimmäiset tahdit käynnistyivät, palvelus lähti aivan erilaisille urille. Menevää ja hyvän kuuloista gospel-musiikkia lauloi pukuun pukeutunut mies, ja kuoro lauloi taustoja. Ihmiset nousivat seisomaan penkeille ja alkoivat hytkymään, lyömään käsiä yhteen ja huutelemaan musiikin vieminä. Laulaja huuteli väliin ”Oh yeah” ja ”one more time!”. Innokkaimpia joraajia olivat hienosti pukeutuneet vanhemmat rouvat. Muusiikin päätyttyä pastori pyysi kaikkia antamaan toisilleen high fiveja. Kaikki kääntyivät toisiinsa ja minullekin tuli monta ylävitosta, seurakunnan työntekijät edessä läpsyttelivät käsiä kuin hyvän urheilusuorituksen jälkeen.
Sinä sunnuntaina oli isänpäivä. Kaikkia isiä pyydettiin nousemaan seisomaan, ja nuorimmasta päästä lähtien vuorollaan istumaan, kunnes seisomassa oli enää 87-vuotias isä. Tätä pyydettiin puhumaan, ja hän puhui uskoa julistavan puheen (ei niinkään isyyteen viittaavaa).
Useassa kohtaa kuului seurakunnasta: "Amen!" ja "Oh yeah!".
Pastori piti vapaamuotoisen puheen, nauratti välillä ihmisiä ja räjähteli itsekin nauramaan omille jutuilleen. Itse asiassa kuitenkin pysyttiin. Sitten oli vuorossa kolehdin keruu. Se hoidettiin siten, että sisääntullessa oli jaettu kirjekuoret joihin piti laittaa rahaa ja kirjoittaa päälle oma nimi ja omat tiedot sekä onko kirkon jäsen, uusi tai vierailija. Penkkiriveittäin mentiin jonossa alttarille ja annettiin kirjekuoret laatikkoon. Häpeäkseni en ollut huomannut ottaa käteistä mukaan joten jouduin kyyristelemään yksin paikoillani penkkirivilläni. Kun kaikki penkkirivit oli käyty, pappi jatkoi jo seuraavaan aiheeseen. Tässä vaiheessa yksi nainen tuli myöhässä sisään kirkkoon ja pappi huusi: ”Oh yeah! Bring in the money!” - kuitenkin lämpimästi itseironiseen sävyyn.
Tämän jälkeen laulu, uskontunnustukset ja puheet toistuivat pitkään, välillä vakavoituen rukoukseen. Kokonaisuudessaan kirkonmenoissa oli lämmin ja iloinen tunnelma ja siitä jäi hyvä mieli."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti