Siirtymä

Suomessa, Helsingissä, jet lagissa. Kello kaksi, hellepäivä. Pojat nukkuvat, sielut jatkanevat hidasta siirtymistään. Kun hiippailin yöllä hämärässä kodissa, olo oli täysin epätodellinen, olen jossain motellissa, se on vain saanut unenomaisen tuttuja piirteitä... mikä paikka tämä on?

Nyt sitten vielä seuraillaan, saadaanko influenssaoireita. Viikon kuluessa niiden pitäisi ilmetä jos ovat ilmetäkseen. Reissun aikana olimme täysin terveitä ja olemme yhä - mitä nyt oleskelu reippaasti ilmastoiduissa tiloissa välillä aiheutti kurkkukipua. Muistaakseni 16 prosentilla amerikkalaisista on puhkeamassa/on parhaillaan/on jo ollut sikainfluessa. On kyllä pieni ihme, jos Otso jatkuvine sormien imutuksineen välttyy saamasta sitä. Käsidesi oli ahkerassa käytössä, mutta millään ei ehtinyt joka väliin.

Moni vastaantulija (Amerikassa, täällä emme ole vielä tavanneet muita kuin taksikuskin ja talonvahti Tanelin) kyseli, kannattiko reissu meidän mielestäme. Siis oliko 4500 kilometrin matkustaminen 21-kuisen lapsen kanssa vaivan arvoista. Oli! Oli se! Älyttömän rankkaa, toisinaan, mutta ehdottomasti kannatti. Hullu idea, hullu toteutus, kyllä kannatti. Nyt jos pitäisi suunnitella uudestaan, tekisin jotkut asiat toisin, mutta en tee kun en voi. Olisi varmaan mukavaa / järkevää että aikataulu olisi sellainen, että viipyisi edes jossain paikassa pidempään kuin 3 yötä! Kolme yötä oli pisin aika minkä vietimme missään - senkin ainoastaan New Orleansissa ja New Yorkissa, eli päätepisteissä maltoimme majailla sen aikaa. Muualta oli aina lievä kiireen tuntu lähteä eteenpäin, jotta ehtisimme ajoissa lennoille, ja ehtisimme matkankin varrella pysähtymään jossain eikä yksittäisille päiville tulisi liian pitkiä matkoja.

Tiesittekö: On raskasta olla ikävä ihminen! Helpompaa olisi olla rento, antelias, ja ottaa asiat sellaisina kuin ne tulevat vastaan! Reissussa, rasituksessa, tulevat ainakin mun luonteen inhottavat ja pikkumaiset puolet kiusallisesti esiin, törröttävät mun otsasta kuin... tornitalot, ja luulen että itse kärsin niistä eniten, jos kohta pojatkin. Miten juuri minä pärjään, miten jaksan, saanko tarpeeksi lepoa, laadukasta ruokaa juuri oikeaan aikaan, miksi me käännyimme vielä tälle highwaylle kun minä tarvitsisin juuri nyt kahvitauon, saanko varmasti yhtä paljon vapaata lapsen hoidosta kuin Mika... itsekeskeistä. Ja kun sen tietää jo ajatellessaan natisevia ajatuksia, että tämä on pikkumaista, mutta ei osaa luopua niistä. Paitsi joskus, kun osaakin. Kuinka ollakaan, että teimme juuri sellaisen matkan, joka koostuu lähes pelkästään mulle kaikkein rasittavimmasta asiasta: jatkuvasta lähtemisestä. Lähteminen on vaikeaa. Tavaroiden lajittelu ja viikkaaminen ja pakkaaminen käytännöllisiin paikkoihin. Taakseen jättäminen. Suuntaaminen kohti tuntematonta ja pelottavaa. Koska lähdimme pohjoisesta, niin etelä, South, edusti aina sitä pelottavaa, siellä tulisi olemaan erilaista kuin se mitä olimme jo nähneet, kuumaa, köyhää, arvaamatonta, jäädään tänne kansallispuistoon, vuoristoon vielä vähän. Mutta mitä syvemmälle kohti etelää siirryimme, pelottava siirtyi aina edellämme, hälveni pois. Ihmisten ystävällisyys häivytti sitä, se leppoisuus jolla he asettuivat juttelemaan tuntemattoman kanssa ja jatkoivat vielä toisestakin aiheesta ja kolmannesta, ihan vaan juttelemisen ilosta.

Ehkä se pelottavin paikka oli sinä iltana kun kävelin yksin hämärtyvässä illassa pitkin Canal Streetia kohti klubia jota guest housemme reseptionisti oli suositellut, kuuntelemaan jotain artistia josta en tiennyt mitään... klubia ei näkynyt, katu oli leveä ja loputtoman pitkä ja melkein tyhjä, siellä täällä vain yksittäisiä mustia miehiä, kohdallani hidastavia autoja, korvissani alkumatkasta tapaamani tyypin sanat "don't go that direction, it's trouble there". Lopulta saavuin baariin jalat kipeinä, juuri ennen pimeän laskeutumista, ja olin typerän ilahtunut kun sen asiakkaat olivat valkoihoisia ja laulaja-kitaristi-suunsoittaja löi juuri ekat tahdit kitarastaan niin että pieneen hetkeen mun ei tarvinnut kuin juoda mehua pillillä ja istua hiljaa itsekseni kuuntelemassa ja rauhoittumassa. Myöhemmin saatoin jopa jutella ihmisten kanssa, sitä oli vaikea välttää.

Keikan jälkeen istuin kadun puolella miniterassilla, soittamassa taksia, paikallisen miehen kanssa, jolla oli naisellinen puhetapa ja huoliteltu ulkonäkö, hän kiljahti kun kerroin että ajamme Amerikan halki kuukauden ajan, kuukauden! Ei amerikkalaisilla ole tuollaisia lomia, ehkä viikon voi saada lomaa, me amerikkalaiset teemme liikaa töitä, that's the problem with America. Vaikka kyllä hän rakasti New Orleansia, köyhyydestä ja kuumuudesta ja stressistä huolimatta. Sitten hän madalsi ääntään, nyökkäsi kohti ohi kuljeksivia nuoria miehiä, bad boys, varo tätä katua, nyt kun on pimeää, en menisi edes tuohon vastapäiseen MacDonaldsiin. Ryöstetty monta kertaa tänä vuonna. Baarin terassin kelmeä valo tuntui kuitenkin luovan ympärillemme ohuen suojakehän, terassilla mies istui rentona, lörpötellen, pyysi jo toista kertaa lainaksi Cherokeesta matkaani tarttuneita tulitikkuja. Tiedättekö, she's from Finland, hän huikkasi kaikille jotka kävivät terassilla, humalaisia nauratti, you're Finnish, how do you say when there is more than one of you? Finnishes?

Takaisin New Yorkiin

Palautimme hyvin palvelleen auton ehjänä(!) ja matkasimme koko päivän New Orleansista New Yorkiin. Lentoa viivästytti jokin tekninen vika, jonka takia jouduimme palaamaan koneesta takaisin odotushalliin juuri ennen lähtöä. Reilun parin tunnin odottelun jälkeen lensimme sitten kolmessa tunnissa takaisin matkan, jotka olimme ajaneet eteläänpäin kolme viikkoa. Viuh!

Nyt Iso Omena tuntuu sopivan vilpoisalle paahtavan kuumuuden jälkeen. Olimme eilen pitkää päivää ympäri Manhattania (International Center of Photography, Wall Street, Ground Zero, Central Park ja illalla vielä stand-up komiikkaa). Viimeistä päivää viedään, nyt mars kaupungille!

New Orleans kuvina

Hei, tässä otoksia hyvin säilyineistä osista New Orleansia. Kävimme myös hirmumyrsky Katrinan jalanjäljillä, mutta ne kuvat ovat vielä kamerassa tallessa.

In the News

Me oltiin highwaylla, palaamassa sokeriplantaasilta ja juuri ohittamassa New Orleansin Superdomea (pyöreätä stadionia johon tuhansittain ihmisiä majoitettiin hurrikaanin aikaan), kun radiosta kuului että Michael Jackson saattaa olla kuollut, sitä ei vielä tiedetä varmaksi, ainakin hän on koomassa, ehkä kuollut. Myöhemmin pizzeriassa varmistui CNN:lta että kuollut, kuollut on. Kaikki tuutit ovat täynnä samaa uutista, näytetään helikoptereita pörräämässä Jacksonin kodin ulkopuolella, itkeviä ihmisiä, kaikki ihmiset Chickie Wah Wah -klubin jazzkitaristia ja taksikuskia myöten puhuvat siitä. Mun mielestä kuolema on elämälle aika luonteva päätös, tällä kuolemalla vaan taitaa olla amerikkalaisille aika suuri merkitys. Hmm, ei ehkä ainoastaan amerikkalaisille, jossain mainittiin että hän on maailman kuuluisin ihminen. Oli.

No, täytyyhän se nyt kysyä: Missä sinä olit kun kuulit siitä?

New Orleans

Kun saavuimme toissa iltana New Orleansiin, olimme väsyneitä kahden pitkän ajopäivän jälkeen, nälkäisiä, ja minä lisäksi kipeä. Olin tosiaan polttanut selkäni rannalla ihan kunnolla - miten aina onnistunkin! - ja siitähän seuraa uupumus ja huono olo kipeän ihon lisäksi. Löysimme opaskirjan ja navigaattorin avulla todella hauskan majapaikan Prytania Streetilta Garden Districtista: St. Charles Guest House. Vanha, kulunut, krumeluurinen puutalo (tai oikeastaan kolme vierekkäistä taloa, pitääpä kysyä tyylisuunnasta henkilökunnalta) jossa on sisäpihalla uima-allas ja ränsistyneet puuterassit palmuineen. Ei ole sesonkiaika, taidamme tänään olla melkein ainoita asiakkaita.

Täällä on KUUMA. Saapumisiltana musta tuntui että haluan vain nukkua, nukkua pois nämä päivät jotka meidän on määrä viettää New Orleansissa. Ajatuskin ulos, kuumuuteen, levottomaan kaupunkiin (meitä on varoiteltu) työntymisestä lastenrattaiden kanssa tuntui musertavalta siinä väsymyksen keskellä. Hyvin nukuttu yö teki tehtävänsä: Seuraavana aamuna kaikki tuntui jännittävältä ja mielenkiintoiselta, kuljimme eilen pitkän päivän French Quarterseissa ja vasta ihan lopuksi väsähdin, ja sittenkin vielä jaksoimme palata majapaikkaan raitiovaunulla (taksin sijaan).

Kaupunki on todella viehättävä ja omalaatuinen, maineensa veroinen, merkillinen sekoitus amerikkaa ja ranskaa ja afrikkaa ja latinoa! Nyt täytyy mennä, kerromme lisää! KUUMA!

On the road

Jossain pohjois-Floridassa Meksikonlahden rannalla, ajamme kohti New Orleansia. Eh, itse asiassa saavumme juuri Alabamaan! Viimeinen matkapäivä autossa (jätämme Pontiacin New Orleansiin) ja vasta nyt löysimme hyvän ravintolaketjun: Ruby Tuesday. Simple Fresh American Dining. Valtaisa, todella herkullinen salaattipöytä 8 dollaria. Otso sai syödä ilmaiseksi kun eivät keksineet hintaa noin pienelle. Interstatejen varrella, kuten todettu, on ollut vaikeaa löytää hyvää edullista ruokaa.

Vietimme viime yön motellissa Nicevillessa ja kävimme aamupäivällä matkan varrella uimassa FT Walton Beachissa - turkoosin kimaltelevat, viileät suolaiset tyrskyt ja Otsolle sopiva pieni lammikko joka työntyi hiekkarannan sisään. Meidän täytyy edelleen olla hirmu varovaisia ettei polteta ja uuvuteta itseämme, paiste on todella ankara, lämpötila auringossa 40 astetta (ja aurinko on korkealla, varjoa ei juuri missään). Voih, juuri nyt rupeaa selässä tuntumaan kirvelyä!

Jokunen huomio matkan varrelta:

Metsät. Olen yllättynyt, miten paljon täällä on ollut metsää kaikkialla matkamme varrella. Itärannikon interstatet halkovat laajoja metsäisiä alueita. Aavikko- ja preeriamaisema on tullut tutuksi elokuvista ja tv-ohjelmista mutta me emme ole nähneet semmoista. Hollywood sijaitsee lännessä, missä ne ovatkin tavallisia! Mitä etelämmäksi on tultu, sitä enemmän on havumetsää. Ja talousmetsää. Mäntyä männyn perään suorissa riveissä. Tiheään istutettua nuorta taimistoa. Epämääräisessä vaiheessa olevaa pöheikköä, mutta nopeasti kasvavaa. Pohjoisessa en huomannut talousmetsiä. Etelän metsät ovat paikoin aika huonossa kunnossa, kaikkialla törröttää kuolleita tai kuolevia puita. Onko se kuumuus ja kuivuus, joka altistaa saasteille, jotka altistavat tuholaisille? Vai missä järjestyksessä tuo kierre toimii? Osansa tekevät varmasti pahenevat myrskyt ja hurrikaanit, jotka niittävät puupeltoja ja aiheuttavat eroosiota, ainakin täällä rannikolla laajat hiekkadyynialueet ovat paikoin paljastuneet tai paljastumassa kasvillisuudesta. Suuria alueita on aidattu jottei tuho etenisi. Mutta kaikesta huolimatta, metsää on siis paljon.

Nurmikot. Amerikkalaiset tuntuvat rakastavan nurmikkoa. Etenkin pohjoisemmassa kaikkialla oli aakeita laakeita nurmialueita, trimmattu kaikkialla yhtä tarkkaan, siellä täällä yksi pensas tai puu. Etelässä yhtä laajojen nurmikoiden ylläpito ei taida onnistua kuivuuden takia. Minun silmääni moitteettomat, poikkeuksettomat nurmikot ovat hieman tylsiä, mutta epäilemättä ne ovat täällä countyn ja talon omistajan ylpeys ja statussymboli.

Aidat, tai oikeastaan niitten puuttuminen. Yllätyksekseni ainakaan maaseudulla ja kylissä ei talojen ympärillä ole lainkaan aitoja, ei edes pensas-sellaisia. Usein talot törröttävät nurmikoiden keskellä, nurmikko jatkuu aivan talon seinustalla asti ja jatkuu seuraavaan taloon saakka samanlaisena. Talon lähistöllä saattaa olla pari trimmattua pensasta tai kukkaistutusta, ei muuta. Ei näy juuri vihannestarhoja, mutta eipä niitä Suomessakaan jokaisella ole. (Mutta Michelle Obamalla on, Valkoisen talon pihassa! Taidanpa suunnitella paperi-Michellelle puutarha-asukokonaisuuden.) Aidattomuus on sinänsä sympaattista, kertoo sosiaalisemmasta meiningistä kuin meilläpäin.

Nyt tultiin jo Mississippiin, kylläpä osavaltiot vilisevät. New Orleans ja Louisiana, täältä tullaan.

Kuvia Savannahista

Katso tästä kuvia Savannahista. Kuvatekstejä ei tähän hätään ehditty laittaa, mutta jokainen otos puhuukin n. 1000 sanaa puolestaan.. ;)

Kaupungissa oli paljon kauniita taloja 1700- ja 1800-luvuilta ja runsaasti väkeä. Olin kuitenkin kiinnostunut takakujista ja laitakaupungin valoista, joten näiden kuvien valossa Savannah voi näyttäytyä erilaisena kuin matkailuesitteissä!

Kuvia sekä Mikalta että Anulta.