Kohti Washington DC:ta

Ukkostaa. Suuntaamme kohti autolauttaa, joka seilaa puolentoista tunnin ajan Cape Maysta Lewesiin. Sieltä Washingtoniin - tosin eilisen joogaopettajan mukaan kannattaa ”get mentally prepared” että liikenneruuhkat ovat siellä todella kamalat, pelkkä sisään kaupunkiin pääseminen voi kestää… jäi epäselväksi kuinka kauan. Olen kuitenkin mentally prepared että emme vielä tänään vaeltele DC:n kuuluisissa museoissa. Ukkosia ja sateita on tiedossa koko loppuviikon ajaksi, joten museot ovat hyvää ajanvietettä tulevinakin päiviä.

Meiltä on muuten usein kysytty, olemmeko kanadalaisia. Ehkä meissä on tietty northern air. Täällä on kyllä helppo heittäytyä juttusille ihmisten kanssa. Tietty myös Otson toimet tarjoavat siihen tilaisuuksia. Otso on tutustunut läheisesti, kuolanvaihtoa myöten, useisiin pieniin valkoisiin koiranpentuihin ja me niiden isäntiin. Sisälläni asuu pieni jenkki kun tykkään niin höpötellä tuntemattomille. Ja howareyout, nicetomeetyout ja haveanicedayt tuntuvat melko luontevilta. Niiden avulla on helppo avata keskustelu, johdatella sitä, päättää se jämäkästi ja poistua. Suomessa sitä usein vain hymyilee ja katoaa tai nyökkäilee hämillisesti ja peruuttaa takavasemmalle ja miettii antoiko tylyn vai hömpän vaikutelman. Mikä on kyllä ihan hellyyttävää.

Kävin eilen illalla joogassa ainoalla salilla jonka löysin googlattuani yoga + Cape May. Se oli pikkupaikka, rauhallista hatha-tyyppistä joogaa, osallistujina vanhempia naisihmisiä (joilla on taipumusta vaistota että ihan vaan venyminen, rauhallinen hengittely ja mielen hiljentyminen ovat hyvinvoinnille olennaisia seikkoja). Vetäjä oli Judy, ehkä mun ikäinen nainen. Hän jutteli ohjatessaan kaikenlaista helpottavaa ja huvittavaa. ”What do kids do if they fall when trying to stand on one leg?” hän kysyi kun seisoimme puu-asennossa. ”They laugh! Play with it!”
Heräsin taas aamuviideltä, sitkeä tämä jet lag. Pahin väsymys on kyllä voitettu.

Nyt ollaan jo lautalla ja odotellaan liikkeelle lähtöä. Lokit näyttävät naurulokeilta mutta ne ovat isompia ja niillä on pitempi, jykevämpi musta nokka. Hei, me liikutaan! Tuntuu haikealta jättää Cape May. Ihan kuin olisimme asuneet siellä pidempäänkin. Yhdelle rekille jäi roikkumaan tosi kaunis käsinvärjätty mekko jota en raskinut ostaa kun Mika hoki että tämä ei ole niitä edullisimpia paikkoja shoppailla (Mika huomauttaa että ”hokemiseen” tarvitaan viisi kertaa ja hän sanoi vain kaksi kertaa).

Mika lukee Dreams from My Father ja minä The Audacity of Hope. On se kyllä lahjakas ja vilpittömän tuntuinen kertoja, ihmeellinen monietevyys. Hei, kelatkaa vielä kerran että Amerikan presidentti on musta mies jonka nimi Barack Hussein Obama! Washington D.C., täältä tullaan.

Washington D.C. illalla. Ehkä osavaltion tylsin yöpaikka, mutta nimikin on Budget Motor Inn. Röökihajuinen luukku. Kolme mailia keskustaan. Kävimme jo autolla siellä pyörähtämässä – tosi hienon näköistä! Inhimillisen kokoista, kauniita ja arvokkaita rakennuksia, toki siellä täällä krumeluurit ja maalien sävyt vedetty vähän yli aitoamerikkalaiseen tyyliin. En tiennyt että Washington on viehättävä kaupunki! Enkä tiennyt että D.C. tarkoittaa District of Columbiaa, mutta mähän en tiedä monia asioita. Otso oalliSTUU kiito s otSO… Äsken tänne ajellessa oli vaikuttava ukkosmyrsky. Helppo ottaa jänniä valokuvia. Nyt vain sataa ilman dramatiikkaa, märkä asfalttipiha kiiltelee ja ilta pimenee. Ei ole toistaiseksi ollut jälkeäkään niistä hirvittävistä ruuhkista joista joogaopettaja Judy puhui. Mutta hän elääkin Cape Mayssa.

Budget Motor Inn

Ajomatkalla näimme noin 20-30 kotkaa. Niitä lekutteli kaikkialla moottoritien yllä ja kuivatteli repaleisia siipiään puiden latvoissa. Koetin saada kuvan mutta en onnistunut kun pysähtyä ei voinut. Mikähän laji lie? Ne olivat, öh, ruskeita, osa yksilöistä melko suuria. En huomannut mitään erityistuntomerkkejä.

Takapenkiltä kuuluu muuten aina silloin tällöin iloiseen sävyyn että ”mummo! Mum-ma!” …terveisiä.

Ostimme matkan varrelta Lewesistä kokonaisen paistetun kanan ja pikkuporkkanoita ja nautimme ne erään rähjäisen kasvihuonetilan kulmalla jonkinlaisten lahoavien lavojen päällä, vaahteran lehvästön suojissa. Oi onnea. Ilmassa oli iloista hervottomuutta, ajatus kananrasvan tulevasta levittäytymisestä kaikkialle matkatavaroihimme kutkutti. Läppärin dvd-aseman nopeus moninkertaistuu öljyttynä! Olemme jo nähneet paljon semmoista Amerikkaa jota ei näy tv:ssa tai elokuvissa - näillä leveysasteilla tulee usein mieleen keskieuroopan maisemat ja kasvillisuus. Cape Mayn keskustan sievä kävelykatu olisi voinut olla hollantilaisesta pikkukaupungista. Siitä välähdyksestä Washingtonia, jonka tänään näimme, tuli mulle vähän mieleen Tukholma komeine, hoidettuine kivitaloineen. Hehe, kaikki on uutta, mieli vain koettaa löytää jonkin tutun lokeron!

Täällä ei ole nettiä, joten päivittämään emme pääse, mutta ensi yöksi takuulla etsimme jonkun vaikka vähän kalliimmankin majatalon lähempää keskustaa, internetillä. Otso itkeskelee, yrittää keksiä tekemistä karussa huoneessa, on tämä varmaan välillä sillekin aika rankkaa. Pitääpä kaivaa esiin Sanna Pelliccionin teos ”Onni-pojan puuhakas päivä”, jotain tuttua keskellä outoa maata. Tekee varmaan hyvää mullekin.